On pian pari vuotta siitä, kun eduskunta päätti lopettaa koneellisen kullankaivun Lemmenjoella.
Kullankaivajien mielestä nuijankopaus Arkadianmäellä tappoi osan elävää kulttuuripe-rintöä.
Koneellisen kaivun lisäksi päätöksen uskotaan lopettavan myös kullan lapiokaivun, sillä lupamaksujen moninkertaistuminen tekee raskaasta työstä kannattamattoman.
Kaivajien pahoitettua mieltä ei helpota edes se, että eduskunta antoi koneellisen kullankaivun lopettamiselle yhdeksän vuoden siirtymäajan.
Aikaa on vielä jäljellä, mutta kun toiminnan alasajokin vaatii vuosia, kello käy itse kaivutoiminnalle.
Lapin kullankaivu on aina herättänyt tunteita. Romantisoiduissa mielikuvissa partaiset, erakoituneet miehet lyövät lapionsa maahan erämaissa ja huuhtovat kultaa kirkasvetisissä puroissa. Hiki kiiltelee auringon ahavoittamilla kasvoilla.
Vähemmän romantisoiduissa mielikuvissa kaivinkoneet rouhivat ainutlaatuista luonnonmaisemaa. Jäljellä jää kivi- ja sorakasoiksi raiskattua luontoa, öljynkatkuisia tunturipuroja ja iäksi menetetyt ekosysteemit.
Totuus pienimuotoisesta kullankaivusta on jotain edellä mainittujen mielikuvien väliltä.
Lemmenjoen kultamailla, Miessinmaalla, käyneenä luulen tietäväni, miltä siellä näyttää.
Viimeksi kävin alueella melko tarkkaan kolme vuotta sitten, helmikuun kovilla pakkasilla. Karu Lapin maisema näyttäytyi tasaisen valkoisena, lumen sivelemänä ja pakkasen huurruttamana maalauksena. Kulkijan jäljet peittyivät hetkessä. Oli vaikea kuvitella ketään siellä asuvaksi.
Mutta niin vain sinnikkäin kullankaivaja oli päättänyt asua kaivospiirillään myös talven. Keskellä ei mitään, ei ketään. Vaikuttava vierailu.
Sitä edellinen käyntini ajoittui heinäkuuhun 2004. Silloin kultamailla näytti toiselta kuin talvella. Kullankaivajien asumuksia putkahteli vaivaiskoivikosta sieltä täältä. Kaivajat pienine majoineen sulautuivat luontoon.
Muutama kaivinkonekin näkyi, mutta itselleni jäi tunne, ettei yksittäinen kullankaivaja saa völjättyä erämaahan niin isoa kaivuria, että se jättäisi jälkeensä luontoarvoja laajasti tuhoavaa jälkeä.
Konekaivajien työtä sitoo maisemointilupaus. Sitäkin työtä oli nähtävissä.
Lemmenjoen olemassa oleviin olosuhteisiin suhteutettuna uusi kaivoslaki, joka lopettaa koneellisen kaivun ja vaikeuttaa kuolettavasti myös käsikaivua, on kohtuuton.
Vielä kohtuuttomammaksi lain tekee muu maassamme harjoitettava kaivostoiminta.
Samaan aikaan kun Lemmenjoella ”puuhastellaan” hakkujen, lapioiden ja pienten kaivinkoneiden kanssa, kansainväliset kaivosjättiyhtiöt möyrivät tulevaisuutta Natura-alueilla, suojelualueilla ja niiden nurkilla eri puolilla maata.
Elämäntapakaivajien työtä ei voi verrata samana vuonnakaan jättiyhtiöiden toimintaan, joilla haetaan valtavia voittoja.
Parhaimmillaan Lemmenjoen kaivajat ovat saaneet itselleen ja perheelleen siivun toimeentulosta. Suuria kansantaloudellisia voittoja ei ole syntynyt.
Lemmenjoen juttukeikoilla ei todellakaan jäänyt päällimmäiseksi mieleen ympäristön tuhoaminen ja tulevaisuuden uhat. Päinvastoin jäi mietityttämään, riittääkö niille maille ja töille tulevaisuudessa tekijöitä. Kuka haluaa vapaaehtoisesti alkeellisiin olosuhteisiin?
Toisenlaiset ajatukset syntyivät vuonna 2006, kun olin kuvaajan kanssa reportaasimatkalla Talvivaarassa ja Kolmisoppijärven ranta-asukkaiden parissa. Tuosta keikasta syntyi juttu sunnuntaille 5.9.2006. Jutun otsikkona oli: ”Kaivostyöpaikoista maksetaan kova hinta, jos luonto tuhoutuu.”
Mitäpä tuohon lisäisi. Muuta kuin kainon toiveen: Suhteellisuudentajua päätöksiin.