Juhani Suomi: Kohti sinipunaa. Mauno Koiviston aika 1986-1987. Otava.
Armoitetun Kekkos-kirjailijan, tohtori Juhani Suomen kolmatta Mauno Koiviston presidenttikauteen keskittyvää kirjaa on odotettu hienoisen jännityksen vallassa. Ennakkotiedot kun kertoivat, että se sisältäisi paljastuksia Koiviston kuuluisasta manuaalisesta ohjauksesta vuoden 1987 hallitusratkaisun yhteydessä.
Koivisto nimitti Harri Holkerin sinipunahallituksen ja katkaisi 50 vuotta jatkuneen punamultakauden Suomen hallituspolitiikassa. Kokoomus pääsi valtaan 21 vuoden oppositiovaelluksen jälkeen. Politiikan rakenteet ryskyivät, kun Paavo Väyrysen johtama keskusta jäi oppositioon.
Suomen 459-sivuinen järkäle sisältää sinipunahallituksen synnystä paljon uutta kiinnostavaa tietoa, kutkuttavia yksityiskohtia kulissien takaa sekä valtavan määrän eri lähteistä kerättyä ja hyvin jäsennettyä tietoa. Kirja on vetävästi kirjoitettu ja taattua Suomen tekstiä, mutta sen keskeinen sisältö ei silti vastaa täysin ennakkorummutusta.
Asioita tarkkaan seuranneille ja aikalaismuistelmia lukeneille kirjan juoni vaikuttaa kovinkin tutulta. Suomi pitää Holkerin hallituksen syntyä, keskustan junttausta oppositioon sekä taisteluaseina käytettyä vahvan markan politiikkaa ja idänkauppariitaa pelkkinä presidenttipelin siirtoina. Koivisto ja Kalevi Sorsan johtamat sosiaalidemokraatit halusivat varmistaa pelin politiikalla Koiviston valinnan toiselle kaudelle 1988.
Suomen arviota Koiviston ja Väyrysen valtataistelun merkityksestä ei voi kiistää, koska se oli totisinta totta, mutta silti voi kysyä, ampuuko Suomi yli ja liioitteleeko hän silloisen presidentin motiiveja. Suomihan ei tunnetusti kuulu Koiviston ihailijoihin, ja myös Sorsalla oli paljon hampaankolossa häntä vastaan. Sorsa yritti kerran jopa erottaa hänet ulkoministeriöstä, kun hän epäili Suomea nimimerkki Kunto Kalvaksi. Suomi kiisti epäilyn ja valehteli päin naamaa.
Vuoden 1987 vaalien yhteydessä käytiin rajua valtataistelua Suomen suunnasta. Se käynnistyi, kun Väyrysen johtama keskusta päätti haastaa tahtopolitiikalla SDP:n "ylivallan". Väyrysestä tuli punainen vaate SDP:lle, ja myös Koivisto tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Väyrynen pyrki pääministeriksi 1987 elinkeinoelämän eliitin tuella ja salaisen porvarisopimuksen turvin. Hän tähtäsi siihen, että olisi voinut pääministerinä haastaa Koiviston ja voittaa porvarillisten valitsijamiesten tuella presidentinvaalit 1988.
"Sinipunataistelun rangaistuksen saajasta ei ollut epäselvyyttä. Hän oli Paavo Väyrynen ja - - keskustapuolue", Suomi kirjoittaa.
Arviota ei voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, mutta voi kysyä, olisiko Väyrynen voinut voittaa missään oloissa Koivistoa vaaleissa? Tuskinpa vain. Koiviston kansansuosio oli nimittäin ylivoimainen.
Kirjan rakenne on Suomelle tyypillinen. Hän sitoo Kekkos-kirjojensa tavoin sisäpolitiikan tapahtumat suurvaltakontekstiin. Se venyttää kirjaa. Peräti kaksi kolmasosaa on johdatusta huipentumakohtiin.
Teos ei ole silti puuduttava. Päin vastoin se käy hyvästä oppikirjasta ja nostaa hiuksia pystyyn kuvatessaan pikkutarkasti Suomen lähihistoriaa ja suomalaispoliitikkojen erikoista suhdetta Neuvostoliittoon.
Suomen kuvaukset etenkin kokoomuksen linjariidoista ja Holkeria tukeneen Arkadia-kerhon keskusteluista tuovat uutta, kiinnostavaa tietoa päivänvaloon. Suorat sitaatit johtavien demarien suusta saavat puolestaan monien yhä elävien poliitikkojen korvat punoittamaan.
Sinipunahallituksen synnystä on kulunut vasta 21 vuotta, mutta kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin siitä olisi iäisyys. Niin etäiseltä silloinen poliittinen kulttuuri vaikuttaa nyt.
Suomi luonnehtii kirjaansa johdatukseksi Koiviston ajan tutkimukseen. Voiko sieltä löytyä enää mitään uutta? Tuntuu kuin pelkkä alustus olisi kuivannut aiheen.