Eräs brittidiplomaatti tuli sanoneeksi toisen maailmansodan jälkeen neuvostodiktaattori Josif Stalinille, miksei tämä voisi liittoutua paavin kanssa ja miksi tämä suhtautui uskontoon kielteisesti. Stalin sanoi silloin kuuluisat sanansa: "Paavi? Kuinka monta divisioonaa hänellä on?"
Lauantaina kuolleella paavi Johannes Paavalilla ei todellakaan ollut ainuttakaan divisioonaa. Tästä huolimatta, tai ehkäpä tämän takia, suuri ansio väkivallan ja pelon varaan rakennetun Itä-Euroopan stalinistisen järjestelmän romahduksesta kuuluu juuri hänelle. Puolalaissyntyinen paavi pani ehkä ratkaisevasti liikkeelle junaa, joka kaatoi ilman divisioonia sen, minkä Stalin sai 2. maailmansodassa divisioonillaan aikaan.
Stalinistinen luomus alkoi revetä mistäpä muualta kuin paavin kotimaasta. Hänet valittiin tehtäväänsä 1978. Paavi palasi ensi kerran vanhaan kotimaahansa jo 1979. Matka toteutui, vaikka neuvostojohtaja Leonid Brezhnev vaati Puolan kommunistijohtajaa Edward Gierekiä estämään paavin tulon. Elokuussa 1980 Gdanskin Leninin telakoilla alkoi sitten lakkoaalto. Rasvanahkaiset duunarit vaativat päivisin ennenkuulumattomia riippumattomasta ay-liikkeestä lähtien. Iltaisin he polvistuivat nöyrästi katolisen papin pitämässä messussa.
Puolan presidentiksi sittemmin noussut Lech Walesa on arvioinut, että paavin osuus järjestelmän kaatumisesta oli 50, ammattiliitto Solidaarisuuden 30 ja kansainvälisen tilanteen 20 prosenttia. Walesa veti tietysti kotiin päin, mutta arviossa on silti paljon perää.
Maailmanhistorian suurimpia jossittelun aiheita voisikin olla, miten maailma makaisi nyt, jos Karol Wojtylaa ei olisi valittu Vatikaanin kardinaalikonklaavissa paaviksi ensimmäisenä ei-italialaisena yli 450 vuoteen. Olisiko sosialismin korttitalo alkanut kaatua Puolasta tai ylipäätään mistään? Olisiko tapahtumasarja vähintäänkin hidastunut? Olisiko nykymuotoista EU:ta ja Natoa olemassa?
Kiistaton ja historiaan menevä saavutus ei tee edesmenneestä paavista ongelmatonta hahmoa. Hänen 26-vuotisella valtakaudellaan katolinen kirkko pitäytyi sosiaalis-moraalisissa kysymyksissä linjoilla, joiden takia kirkon ja sitä ympäröivän yhteiskunnan todellisuudet erkanivat toisistaan. Kannat esimerkiksi perhesuunnitteluun, sukupuolivähemmistöihin, avioeroon ja naispappeuteen ovat niin ehdottomia, etteivät ne ole edes kaikkien yli miljardin katolilaisen hyväksyttävissä.
Katolisen kirkon ulkopuolelta ei ole helppo ymmärtää, miten yksi mies nostetaan niinkin korkealle jalustalle kuin paavi nostetaan. Muilla uskontokunnilla ei ole läheskään yhtä näkyviä johtajia eikä heillä ole myöskään sellaista määrää valtaa kuin paavilla.
Paavi Johannes Paavali II teki roomalaiskatolisesta kirkosta taas mahtavan poliittisen voiman. Yleensä kirkot eivät uhmaa maallista esivaltaa, vaan pikemminkin tukevat sitä, joskus jopa vastenmielisellä tavalla. Neuvostoliitossa ortodoksikirkon monet johtajat olivat valtion turvallisuuskoneiston palveluksessa. Romanian kirkoissa kuultiin henkilökultin iljettävinä vuosina ylistyslauluja Nicolae ja Elena Ceaucescun diktaattoripariskunnalle.
Maallisen ja hengellisen esivallan samaten kuin poliittisen ideologian ja uskonnon välinen suhde ylipäätään on kiinnostava kysymys. Paavin synnyinmaassa Puolassa kommunistijohto ei koskaan saanut pitävää otetta katolisesta kirkosta, joka pysyi erilaisten oppositiovoimien henkisenä turvapaikkana. Kun Karol Wojtyla valittiin paaviksi, hänestä tuli sosialistimaiden "hiljaisten kirkkojen", muidenkin kuin katolisten, äänitorvi.
Lenin ja Stalin kielsivät uskonnon ja toivat tilalle korvikeideologian, joka perustui enemmän uskoon kuin järkeen. Yhdysvalloissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Tämä ei estä sitä, että valtiota johtaa syvästi uskovainen mies.
Maallisen ja taloudellisen vallan suhtautuminen hengelliseen valtaan ja sen kannanottoihin on herkkää tasapainoilua. Kun Suomen piispat puhuivat jokin vuosi sitten kriittisesti yrityselämän kovista arvoista, esiintymiset herättivät pientä ärtymystä. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush sanoi muistosanoissaan, että paavi kunnioitti elämää. Tämä sopi aborttia vastustavalle Bushille, mutta vain osaksi. Paavi kunnioitti elämää myös vastustamalla kuolemantuomiota ja Irakin sotaa. Niistä Bush vaikeni.
Myös Venäjän presidentin Vladimir Putinin sovinnollisilla muistosanoilla on taustansa. Uusien tietojen valossa näyttää siltä, että aloite paavin murhayritykseen 1981 tuli Moskovasta. Kreml ei antanut reissupaavin toteuttaa vierailu-unelmaansa käydä Venäjällä. Hän vieraili 2001 Ukrainassa, jonka länsiosissa toimii voimakas, opiltaan katolinen, mutta jumalanpalvelusperinteeltään ortodoksinen uniaattikirkko. Venäjän ortodoksikirkko protestoi voimakkaasti matkaa vastaan.
Valittiinpa seuraavaksi paaviksi kuka tahansa, hän tuskin vaikuttaa maailmanhistoriaan läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Edesmennyt paavi sai paljon aikaan, mutta omaa kirkkoaan hän ei paljon muuttanut. Voi olla, että suurimmat muutospaineet tulevat uuden paavin aikana kirkon omista riveistä.