Kadonneita asiakirjoja, epäselvä valtuutus, kehno valmistelu ja vastuun pallottelua virkamiesten ja poliitikkojen välillä. Rikkidirektiivin synty on perattava kunnolla.
Merenkulun kustannuksia huomattavasti lisäävän rikkidirektiivin synty näyttää yhä kummallisemmalta. Päätöksenteon aikaan ministerinä toiminut keskustan Anu Vehviläinen sanoi Kalevan haastattelussa torstaina, että liikenne- ja viestintäministeriön virkamiehet sitoivat Suomen maailman tiukimpaan meriliikenteen päästörajoitukseen ilman ministerin lupaa. Suomi siis sitoutui jopa miljardin euron suuruisiin lisäkustannuksiin ilman poliittista päätöksentekoa.
Vehviläinen sanoi, ettei hänelle kerrottu keväällä 2008 pidetyn Kansainvälisen merenkulkujärjestön (IMO) kokouksen sisällöstä ja neuvottelutavoitteista. Rangaistuksia ei virkamiehille jaettu, koska ”tilanteessa ei ollut tahallisuutta”.
Kaiken lisäksi Vehviläiselle selvisi päätöksen sisällön hintalappu vasta, kun Elinkeinoelämän keskusliitto otti yhteyttä. Virkamiesten kautta tietoa ei tullut. Selvityksiä tehtiin vasta sitoumusten teon jälkeen.
Rikkidirektiivistä päättäminen on Suomessa ollut niin sekava prosessi, että se pitää valaista läpikotaisin. Valmisteluasiakirjoja on hukassa, direktiivin vaikutusarvioita ei tehty, informaatio ei kulkenut ministeriön sisällä lainkaan, poliittista ohjausta ei ollut eikä täyttä selvyyttä ole siitäkään, millä valtuuksilla Suomen delegaatio IMO:n kokoukseen meni ja missä valtuuskunta asetettiin.
Ei Suomen nimissä maailmalla nyt sentään kuka tahansa voi puhua saatikka sitoa meitä päätöksiin, jotka ovat kansallisten etujemme vastaisia.
Ja kuten asiaan kuuluu, vastuu polttaa kuin kuuma peruna hyppysissä. Virkamiehet kiistävät toimineensa väärin, korkeintaan myöntävät toimineensa kehnosti. Ministeri vakuuttaa tulleensa informoiduksi liian myöhään. Lopputulokseksi jää, että tämä hölmöily maksaa Suomessa työpaikkoja. Rahtilaivat joutuvat käyttämään vähärikkisempää polttoaineitta tai pesureita. Kustannukset kasvavat arviolta vähintään 400 miljoonaa tai enintään 1,2 miljardia euroa.
Tavoite nykyistä vähemmistä rikkipäästöistä olisi kaunis ja hyväksyttävä, jos se koskisi tasapuolisesti kaikkia. Kustannukset kuitenkin kohdistuvat epätasaisesti eri merialueille. Itämeri kuuluu tiukempien päästövaatimusten alueisiin, minkä vuoksi suomalainen vientiteollisuus saa kosolti uusia kustannuksia niskaansa.
Rikkidirektiivistä irtautuminen lienee käytännössä mahdotonta. Pelkkä käsien levittely ei kuitenkaan riitä. Maan hallituksen on tarvittaessa asetettava työryhmä selvittämään tarkasti se, miten direktiivi Suomessa valmisteltiin ja miten Suomen valtuuskunta IMO:n kokoukseen asetettiin.
Mikäli suoranaisia rikkomuksia ilmenee, niistä on langetettava asianmukaiset rangaistukset.
Selvitys tarvitaan myös siksi, että voidaan varmistua, ettei rikkidirektiivin kaltaisia päätösprosesseja ole menossa muualla valtionhallinnossa.
Toiseksi hallituksen on viipymättä ryhdyttävä toimiin syntyvien lisäkustannusten kompensoimiseksi vientiteollisuudelle.