Hallituksen ohjelmassa luvataan tehdä tietopohjaista politiikkaa, koska ”laadukas lainvalmistelu on keskeistä politiikan uskottavuuden ja legitimiteetin näkökulmasta”. Tietoon pohjautuva päätöksenteko onkin kannatettava tavoite, sillä päätösten perustuminen niiden tekijän henkilökohtaiseen mielipiteeseen, ei ole tae sellaisesta tasapuolisuudesta, jota demokraattisessa yhteiskunnassa tavoitellaan.
Klassisen määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tietomme todellisuudesta perustuvat kuitenkin pääasiassa perinteisiin, auktoriteetteihin ja arkikokemuksiin ja -ajatteluun – eivät siis välttämättä tutkittuun tietoon.
Tieteellinen tutkimus sen sijaan on arkiajattelun ja päättelyn jatke, jolla pyritään vähentämään arkiajattelun heikkouksia, kuten liiallista yleistämistä, lyhytjänteisyyttä, muistamattomuutta, puutteellista päättelyä tai logiikan puutetta.
Tiedon merkitys päätöksenteon perustana on niin yleisesti hyväksytty, ettei tietopohjaisuuden haaste 2020-luvulla olekaan se, ettei tietoa haluttaisi käyttää tai ettei sitä olisi saatavilla päätöksenteon tueksi. Puutteen sijaan kyse onkin runsauden pulasta
Kun korkeakoulut, tutkimuslaitokset, ajatuspajat, etu- ja kansalaisjärjestöt julkaisevat päivittäin valtavan määrän erilaisin kriteerein tuotettua tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta ja maailmasta, kyse on siitä, miten seuloa päätöksenteon kannalta merkityksellinen, punnittu tieto kaikesta olemassa olevasta tiedosta.
Määrän ohella erilaisen ja erilaisten tahojen tuottaman tiedon suhteuttaminen toisiinsa on yksi suurimpia haasteita, sillä tiedon tuottajien, hyödyntäjien ja loppukäyttäjien tarpeet ja tarkoitusperät eriävät toisistaan merkittävästi.
Tutkijoille tiedon tuottaminen on toiminnan lähtökohta, ja tiedolla sellaisenaan on itseisarvo. Tiedon hyödyntäjille, kuten erilaisille etu- ja kansalaisjärjestöille, ja loppukäyttäjille, kuten poliittisille päättäjille, tiedolla on mitä suurimmassa määrin välineellinen arvo. Tiedon avulla toivotaan saavutettavan jokin toimijalle keskeinen päämäärä.
Asiantuntijoiden käyttö päätöksenteon valmistelussa nähdään yleensä takeena tietopohjaisuudesta. Yhdessä Suomen kulttuurirahaston ja Suomen akatemian tutkittu tieto ja päätöksenteko -ohjelman hankkeista todettiin vastikään, että asiantuntijoiden valta politiikkatoimenpiteiden määrittelyssä onkin kasvanut.
Ensikuulemalta tämä kuulostaa tietopohjaisuuden ihanteen näkökulmasta hyvältä. Sen pidempään pohtimatta asiantuntijuuden voi ajatella automaattisesti tuottavan harkitumpia ja tasapuolisempia päätöksiä.
Asiantuntijuuden määrittely on kuitenkin vaikeaa. Onko sen mittari akateeminen oppiarvo, vuosien virkaura, kokemusasiantuntijuus vai elämän koulu? Viime kädessä asiantuntijuus voi olla kaikkea näistä, mutta tällainen kirjo harvoin on läsnä päätöksiä tehtäessä. Se, että asiantuntijoiden valta on kasvanut, ei takaa asiantuntijuuden edustavuutta.
Useammassa samaisen tutkittu tieto ja päätöksenteko -ohjelman hankkeessa todettiin, että päätöksenteon tueksi käytettävä asiantuntijajoukko onkin varsin rajattu. Yksittäinen asiantuntija ja hänen edustamansa näkökulma voikin saada huomattavan suuren painoarvon erittäin monisyisten ongelmien ratkaisussa.
Asiantuntijuuden määrittelyn ja edustavuuden varmistamisen ohella myös tiedon ja asiantuntijuuden politisoituminen on ongelmallista.
Jos tutkittu ja sinällään punnittu tieto kytketään poliittisen kamppailun välineeksi ja sen avulla pyritään oikeuttamaan oma ideologisesta mieltymyksestä nouseva tarkoitusperä, on vaarana, että myös tiedon tuottaja politisoituu ja hänen objektiivisuutensa asiantuntijana asetetaan kyseenalaiseksi.
Tietopohjaisuuden ihanne saattaa myös johtaa valikoivaan tiedon käyttöön, jossa oman näkemyksen pohjaksi valitaan vain sitä tukevaa tietoa ristiriitojen jäädessä pimentoon. Tällöin tietopohjaisuudella tavoiteltu tasapaino ei toteudu.
Huomiota tuleekin kiinnittää siihen, miten tiedon ja politiikan suhde rakentuu: tuleeko riippumattomasti tuotettu tieto ensin vai ohjaako jokin poliittinen näkemys sitä, millaista ja mihin asioihin liittyvää tietoa tuotetaan ja käytetään.
Jokaisen poliittisen päätöksentekijän ja tätä prosessia seuraavan tuleekin olla herkkä tunnistamaan se, missä tieto ja sen todistusvoima loppuu ja politiikka alkaa.
Vaikka tietopohjaisuus on kannatettava tavoite, perustuu poliittinen päätöksenteko kuitenkin viime kädessä arvopohjaiseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Tällöin oikeita tai vääriä valintoja ei voi johtaa suoraan tutkitusta tiedosta, vaan ratkaisut tapahtuvat viime kädessä ideologisin perustein. Tämä tulisi poliitikkojen avoimesti kertoa ja tiedon tuottajien hyväksyä.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.