Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.
On jälleen kevät ja tuhannet nuoret päättävät koulunsa ja lähtevät etsimään opiskelupaikkaa. Tämä tietää useammalle yhteen tai useampaan pääsykokeeseen valmistautumista. Ja tähän vaiheeseen asettuu muuten niin kehutun suomalaisen koulutusjärjestelmän suuri pullonkaula.
Jos asiat sujuisivat hyvin, parikymppiset koulunsa päättäneet opiskelijat siirtyisivät sutjakkaasti yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin ja heillä olisi jo ensimmäinen tutkinto suoritettu kolmen vuoden kuluttua. Näin kuitenkin harvoin tapahtuu, sillä usein koulun päättämisestä opintojen aloittamiseen saattaa kulua kolmekin vuotta, jona aikana vietetään välivuosia, käydään preppauskursseilla ja kerta toisensa jälkeen pyritään ja pyritään saamaan se tavoiteltu opiskelupaikka.
Erityisen selvästi tämä opintojen aloittamisen viive näkyy suosituilla aloilla kuten oikeustieteessä. Lopputuloksena on se, että meillä useissa tapauksissa opinnot aloitetaan 22-23-vuotiaina ja valmistutaan kolmikymppisinä. Elinikäisen oppimisen ideologiaa toteutetaan väärästä päästä jo ennen kuin työelämään on astuttukaan.
Anglosaksisissa maissa ja entisissä sosialistimaissa tilanne on toinen. Siellä yliopistoon mennään 17-18-vuotiaina ja ensimmäinen tutkinto on suoritettu siinä vaiheessa, kun Suomessa vasta opintoja aloitellaan. Kun suomalaiset opiskelijat tekevät gradujaan, muualla ollaan jo tutkimusryhmissä tekemässä väitöskirjaa tai on oltu jo vuosikausia työssä ensimmäisen akateemisen tutkinnon suorittamisen jälkeen.
Miten Suomessa on tällaiseen tilanteeseen tultu, sillä vielä 1960-luvullakin juridiikan opintojen loppuunsaattamisessa 23-24-vuotiaina ei ollut mitään vaikeutta. Opiskelupaikkoja oli huomattavasti vähemmän kuin nykyään ja niin oli pyrkijöitäkin, mutta valintaprosessikin oli yksinkertaisempi. Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan otettiin ylioppilastodistuksen perusteella kaikki laudatur-arvosanan saaneet ja loput menivät pääsykokeisiin. Toisin sanoen suurin osa professoreista ei koskaan ole ollut missään pääsykokeissa, mikä osaltaan ehkä selittää sen persoonallisuuksien kirjon, mikä tiedekunnista on löydettävissä.
Mutta eivät pääsykokeetkaan mitään ihmeellisiä menneinä vuosikymmeninä olleet. Luettavana oli muutama kirja, eikä kukaan kuvitellutkaan, ettei niistä olisi selvinnyt lukemalla. Maalta tulleet tulivat samalla reissulla sekä opiskelemaan että pääsykokeisiin, joten pääsykokeetkin pidettiin syyskuussa ja opinnot aloitettiin saman tien. Ylioppilaiden määrä nousi kuitenkin koko ajan, joten 70-luvulla oltiin jo siinä tilanteessa, että kaikki menivät pääsykokeisiin ja alkoi maksullisten valmennuskurssien kultakausi.
Ja kun läpeensä poliittisella 70-luvulla oltiin, puolueiden nuorisojärjestötkin kiinnostuivat tulevien juristien aatemaailmasta siinä määrin, että nekin ryhtyivät järjestämään omia pääsykoekurssejaan. Ja olihan sellainenkin vuosi, että keskusrikospoliisi tutki mallivastausten vuotamista pyrkijöille ennen aikojaan. Taistolaisia epäiltiin, mutta ketään ei saatu kiinni.
Tällä hetkellä eletään sitten tilanteessa, jossa Helsingin yliopiston oikeustieteilijöistä 98 prosenttia on käynyt valmennuskurssin, joista yksityiset veloittavat 4 000-5 000 euroa ja joita opiskelijoiden ainejärjestöt järjestävät hieman halvemmalla. Siellä kohtuuhinta on 270-1 020 euroa. Opiskelijajärjestöille valmennuskursseista onkin tullut kannattavaa liiketoimintaa samoin tiedekunnille, jotka vuosittain julkaisevat uudet pääsykoekirjat, joihin niihinkin menee 100 euroa. Valintakokeissa esitetyt kysymykset perustuvat kirjojen tietoihin ja ne onkin sen vuoksi päntättävä lähes ulkoa.
Toisin sanoen on luotu järjestelmä, joka on taloudellisesti edullinen oikeustieteellisille tiedekunnille ja valmennuskurssien järjestäjille, mutta kokonaisuuden kannalta kaikkea muuta kuin edullinen. Suuri osa opiskelijoista vuodesta toiseen ainoastaan pyrkii, kuluttaa rahaa ja aikaa. Väheksyä ei voida myöskään niitä epäonnistumisen tunteita, joita opiskelijoiden enemmistölle tuotetaan siitä huolimatta, että heistä monet varmasti selviytyisivät opinnoista varsin hyvin päästessään edes niiden alkuun.
Ongelmana on se, että uusia ylioppilaita sisään tulleiden joukossa on vähän. Tämän vuoksi tiedekunnat alkoivatkin antaa lisäpisteitä uusille ylioppilaille. Tämä järjestelmä toimikin suhteellisen hyvin aina vuoteen 2008, jolloin eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksensä, jonka mukaan yliopistot eivät enää voi antaa näitä lisäpisteitä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli vuonna 2004 sitä mieltä, että erillisiä valintakoeryhmiä voidaan muodostaa ainoastaan koulutustaustan perusteella. Eli esimerkiksi ylioppilastutkinnon, ammattikorkeakoulututkinnon, avoimen yliopiston opintojen tai ulkomailla suoritettujen kouluopintojen perusteella.
Tämä merkitsee nyt sitä, että uudet ylioppilaat, joilla on ollut huomattavan vähän aikaa valmistautua ylioppilaskirjoitusten jälkeen valintakokeisiin, ovat samassa asemassa kuin useampaan kertaan pyrkineet ja mahdollisesti useammillakin valmennuskursseilla vuosien varrella käyneet. Tämä ei ole tietystikään millään muotoa todellista tasa-arvoa, mutta se on tällä hetkellä eduskunnan valiokuntien ja apulaisoikeusasiamiehen kanta.
Opiskelijavalintoja pohtimassa on istunut useampikin työryhmä, mutta valmista vielä ei ole tullut. Yliopistojen autonomiansa perusteella pitäisi tietysti voida ja kyetä ottamaan opiskelijat siten, että mahdollisimman monet suoraan ylioppilastutkinnon jälkeen pystyvät aloittamaan opintonsa. Yliopistot eivät ole tähän pystyneet, joten asia on ulkoapäin niin järjestettävä, että uusille ylioppilaille tarjotaan todellinen mahdollisuus päästä napakasti opintojensa alkuun. Tämä ei tietysti sulje pois varttuneempienkaan tuloa yliopistoihin. Nyt vain uudet ylioppilaat ovat jääneet jalkoihin.