Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori
Eduskunta käsitteli opposition välikysymystä yliopistopolitiikasta 21.5. ja äänesti hallituksen luottamuksesta 23.5. Välikysymys sähköisti jo aiemmin vilkasta keskustelua yliopistoista. Onko yliopistoista tulossa yksityisiä, kun niille tulevat omat pääomat?
Talouspoliittinen ministerivaliokunta linjasi huhtikuun alkupuolella periaatteita, joilla hallitus osallistuu yliopistojen pääomittamiseen. Pääministeri Matti Vanhanen kutsui yliopistojen rehtorien neuvoston Kesärantaan keskustelemaan uudistuksesta 14. huhtikuuta. Oppositiopolitiikkaa lähellä oleva Kalevi Sorsa -säätiö puolestaan järjesti korkeakoulupoliittisen keskustelutilaisuuden huhtikuun alussa sillä periaatteella, että yliopistoväki puhuu ja poliitikot kuuntelevat.
Hallituksen linjausten mukaan 1.1.2010 on kahdenlaisia yliopistoja: julkisoikeudellisia instituutioita ja säätiöitä. Säätiöyliopiston tulee pääsääntöisesti olla vähintään 3 000 kokopäiväopiskelijan yhteisö. Säätiövarallisuuden luovuttajat nimittävät sijoitustensa suhteessa edustajansa säätiömuodossa toimivan yliopiston hallitukseen. Valtion sijoitusosuus on 2,5 euroa jokaista yksityistä euroa kohti. Valtio voi tehdä finanssisijoituksia yliopistoihin riippumatta siitä, saavatko ne yksityistä pääomaa. Julkisoikeudellisina instituutioina toimivien yliopistojen pääomittamisen periaatteita käsitellään talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kesäkuussa 2008.
Hallituksen uudet linjaukset saivat erään tulevan innovaatioyliopiston puuhamiehistä epäilemään säätiömallin järkevyyttä. Kun Helsingin erityisalojen yliopistot on houkuteltu yhdistymään innovaatiotaloksi käyttämällä rahaa houkuttimena, tarjotaan samaa mallia nyt myös muille. Mikäli pääomittamisen pelisäännöt ovat samoja sekä säätiöille että julkisoikeudellisille yliopistoille, kannattaa yliopiston valita julkisoikeudellinen malli, koska tällöin yliopistolla säilyy oikeus nimittää oma hallituksensa eli päättää itse asioistaan perustuslain mukaan.
Historiallisesti yliopistojen pääomittaminen on ollut monivaiheinen prosessi.
Alkujaan yliopistokoulutus oli puhdasta tilauskoulutusta, jossa opiskelijat maksoivat opetuksesta suoraan professorille. Nykyinen yliopistolaitos syntyi 1100-luvulla kolmella taholla: Salernossa Etelä-Italiassa lääketieteen opetuksen järjestäytyessä jo 800-luvulta alkaen, Bolognassa juridiikan opetuksen ympärille ja Pariisissa teologian tutkimuksen halutessa autonomiaa suorasta kirkollisesta hallinnosta. Pariisin neljästä tiedekunnasta muodostuva yliopisto on ollut eurooppalaisen yliopistolaitoksen esikuva.
Keskiajalla katolinen kirkko oli akateemisen tutkimuksen tärkein rahoittaja. Samalla rahoittaja kaivoi omaa hautaansa. Kalenterin tarkkuuteen pyrkivä taivaanmekaniikan tutkimus edisti maailmankuvan kopernikaanista kumousta ja paavillinen tiedeakateemikko Galileo Galilei vei Eurooppaa kohti uutta aikaa, jossa luonnontiede ohitti teologian. Yliopistojen humanistinen tutkimus ja antiikkiin kääntyvä renessanssi loivat lähtökohtia ja ilmapiiriä uskonpuhdistukselle.
1600-luvulla monet yliopistot olivat luonnontieteen alalla takapajuisia ja tieteen kärki siirtyi tiedeakatemioihin, jotka usein olivat hovien rahoittamia. Tieteellinen huippututkimus keskittyi myös suoraan kuninkaan hoveihin pois yliopistoista. Esimerkiksi Voltaire työskenteli Fredrik Suuren suojeluksessa Potsdamin Sanssoucin linnassa. Isaac Newton oli siviiliammatiltaan rahapajan johtaja ja Gottfried Leibniz myi palvelujaan eri ruhtinassuvuille nykypäivän konsulttien tavoin. Valistuneiden itsevaltiaiden rahoittama tutkimus kaivoi sekin rahoittajiensa hautaa. Esimerkiksi Voltairen merkitys Ranskan vallankumouksen synnyssä on kiistaton.
Wilhelm von Humboldt oli laaja-alaisesti oppinut saksalainen diplomaatti, jonka Preussin kuningas kutsui opetusministeriksi tehtävänään rakentaa Berliiniin tulevaisuuden yliopisto. Yliopiston tehtävä oli kouluttaa kuuliaisia virkamiehiä tukemaan Preussin vahvistuvaa armeijavaltiota. Yliopiston myöhemmän rehtorin Hegelin tuotanto oli kuitenkin lähtökohtana Karl Marxin kommunismille. Kommunismin kehittäminen ei ollut Preussin kuninkaan intresseissä, kun hän finanssisijoituksensa yliopistoon teki.
Suomessa Venäjän tsaari määräsi Turun Akatemian siirtymään suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin vuonna 1827. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto Suomessa sai nimensä keisari Aleksanteri I:ltä. Suomessa yliopiston piirissä nousi kansallisuusaate ja toiminta, jossa Suomi nostettiin kansakuntien joukkoon, mikä ei ollut rahoittajan eli tsaarin intressi. Tähän toimintaan kuului sortokauden vastarinnan huipentuma, itsemurha-ampuja Eugen Schaumannin tekemä keisarin edustaja Nikolai Bobrikovin murha.
Tilauskoulutus ja tilaustutkimus eivät ole uusia ajatuksia yliopistolaitoksen historiassa. Usein tilaaja ja pääomittaja ei ole kuitenkaan saanut sitä, mitä on tilannut. Kun nyt elinkeinoelämän keskusliitto haluaa vahvemman sijan yliopistojen rahoituksessa, en usko, että se nytkään merkitsee uhkaa vapaalle tutkimukselle.
Ehkä enemmän huolta aiheuttavat retoriset äänenpainot. Kansainväliseen kilpailukykyyn liittyvä sosiaalidarwinistinen retoriikka on ajoittain saanut piirteitä, jotka muistuttavat 1930-luvun puhetta kansojen kilpailukyvystä, elintilasta ja kuntoisuudesta. Sellainen ajattelu ei tiedä hyvää kenellekään.