Julkisen keskustelun sävyistä voisi päätellä, että Suomen poliittinen järjestelmä olisi nykyään erityisen korruptoitunut ja suomalaiset poliitikot kansainvälisesti poikkeuksellisen lahjottuja verrattuna "länsimaihin" tai jo kadonneeseen kulta-aikaan.
Molemmat ajatuskulut ovat puhdasta pötyä.
Suomi näyttäytyy poikkeuksellisena "länsimaana" korkeintaan järjestelmänsä lahjomattomuuden ansiosta. Tai sitten Englanti, jossa aivan hetki sitten kaupattiin aatelisarvoja ja parlamenttipaikkoja huomattavaa poliittista rahoitusta vastaan, ei olekaan "länsimaa". Yhdysvallat ei sitä ole tietenkään, sillä missä muualla suuri raha ostaa poliittista vaikutusvaltaa enemmän kuin siellä?
Ranskassa jos missä valtio- ja liike-eliitti ovat niin toisiinsa kietoutuneet ja yhteys siinä määrin rahalla kuorrutettu, että vyyhdestä ei ota pirukaan selvää. Italian tapaiseksi "länsimaaksi" Suomi voisi yltää vain, jos Aatos Erkko ryhtyisi pääministeriksi, heittäytyisi typerykseksi ja moninkertaistaisi Sanoman mediamahdin matkalla Senaatintorille.
Sitä "länsimaata", jolla siperialaisuuttaan häpeileviä suomalaisia syyllistetään, ei siis ole olemassakaan. Mutta mitäpä siitä: heikko itsetunto ja epärealistiset odotukset muodostavat mainion alustan populistiselle kiihotukselle.
Toki silti on länsimaisen demokratian ihanne, johon aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä todellisuutta pitää verrata. Tästä kulmasta katsoen suomalaisissa käytännöissä on korjaamista. Puoluerahoituksen avoimuudella ja säätiöihin liittyvät kauneusvirheet korjaamalla suurimmat ongelmat -- jotka nekään siis "länsimaisessa" vertailussa eivät ole dramaattisia -- on ratkaistu. Jos lynkkaystunnelmia lietsonut mediamylläkkä tarvittiin tähän, se ei mennyt kokonaan hukkaan.
Vielä parempaan tulokseen päästäisiin kampanja-aikojen rajoituksilla, pitkien listojen järjestelmällä ja äänioikeusikärajan tuntuvalla korottamisella. Ne keinot voisivat palauttaa politiikan politiikkaan ja aktivoida kansalaiset purnaajien sijasta vaikuttajiksi. Ehkä siksi nämä uudistukset eivät toteudu.
Näihin päiviin asti jatkuneella vaalirahoituksen salamyhkäisyydellä on luonnolliset syynsä menneessä. Kylmän sodan vuosikymmeninä Suomen kansainvälisestä asemasta käytiin kuumaa valtataistelua, jossa panokset olivat todella suuret. Koti- ja ulkomainen rahoitus oli tämän mukaista ja meno siinä määrin hurjaa, ettei lautakasojen kanssa puuhasteleva keltainen lehdistömme sellaisesta tänään osaisi edes uneksia.
Toiminta näillä rintamilla oli tietysti huippusalaista, jo sen vuoksi, että ainakin KGB:n Moskovasta välittämä ja CIA:n Washingtonista toimittama rahoitus oli laitonta. Sitä paitsi puolueet varoivat paljastamasta rahoitussuhteitaan kannatuksen menettämisen pelossa. Eivät kaikki kansandemokraatteja äänestäneet olleet niin karaistuneita internationalisteja, että olisivat purematta nielleet NKP:n toveriavun. Eivätkä kaikki porvaripuolueita kannattaneet halunneet seistä yhteisrintamassa yksityisen suurpääoman kanssa.
Näistä kylmän sodan salaisten kamppailujen asetelmista kasvoi maan tapa, joka on kantanut näihin päiviin asti. Tämä ei ole tietenkään puolustus vaan selitys. Väärät, alkuperäiset syynsä menettäneet käytännöt on syytä kitkeä pois, vaikka niiden lähihistoriallisen taustan ymmärtäisikin.
Ennen olivat miehet rautaa ja laivat puuta, mutta menneisyydestä on silti siis turha hakea puhtaampaa poliittisen rahoituksen maailmaa. Vai mitä sanoisimme tänään esimerkiksi sellaisesta kuviosta, jossa maan suurin liikepankki maksaisi pääministerillemme "neuvottelupalkkiota", joka olisi yhtä suuri kuin ministerin vuosipalkka? Olisiko se lahjontaa vai sivistynyt ele, jolla pankki vaatimattomasti korvaa hiukan sitä aikaa, jonka pääministeri on ystävällisesti uhrannut rahalaitoksen huolien kuuntelemiseen?
Joka tapauksessa 1940-luvun puolenvälin valtakunnansalaisuus oli Kansallis-Osake-Pankin maksama "neuvottelupalkkio" silloiselle pääministerille J. K. Paasikivelle. Huipputarkasti varjellusta salaisuudesta ei silti ollut kyse: palkkiosta päätti KOP:n pääluvultaan laaja hallintoneuvosto, johon kuului myös tuolloinen mediasuuruus, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja -omistaja Eljas Erkko. Erkosta tuli 1953 peräti KOP:n hallintoneuvoston puheenjohtaja.
Suurehko vuosipalkkio oli kaikesta päätellen osa järjestelyjä, joilla KOP korjaili sodan aikana rikkoutuneita suhteitaan Paasikiveen, entiseen pääjohtajaansa. Pääjohtaja Mauri Honkajuuri, Tyko Reinikka ja moni muu KOP:n johdosta olivat ulkopoliittisesti tiukan saksalaissuuntauksen kannalla ja vastustivat vielä kesällä 1944 rauhanneuvotteluihin ryhtymistä tarpeettomana heikkoutena.
Paasikivi oli puolestaan menettänyt uskonsa Saksan voittoon jo vuosia aiemmin ja tarkistanut linjansa sen mukaiseksi. Välit KOP:n piiriin viilenivät viimeistään, kun Honkajuuri menetti malttinsa Paasikiven torailuun ja miltei sananmukaisesti heitti vanhan herran kävelykeppeineen pankin pääkonttorista Aleksille.
Paasikiven noustua sodan jälkeen pääministeriksi, Honkajuuren oli nöyrästi lähdettävä matkalle Canossaan. Maksoi mitä maksoi, KOP:n oli palautettava puhevälit ex-pääjohtajaansa, josta oli vastoin kaikkia odotuksia tullut vielä 75-vuotiaana valtakunnan vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja, vieläpä tilanteessa, jossa nimenomaan liikepankkeja vaadittiin ensi tilassa sosialisoitaviksi.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.