Joku saattaa vielä muistaa, kun kansanterveyslaki tuli voimaan aprillipäivänä 1972 ja loi terveyskeskukset. Terveyskeskusten myötä syntyivät kansanterveystyön kuntainliitot. Valtio patisteli kuntia liittoihin ja perustamaan yhteisiä terveyskeskuksia. Tämä saattaa kuulostaa tutulta, Paras-hankkeelta ja nykyhallituksen terveydenhuoltorakennelmilta. Tässä 40 vuoden väliaikana ehdittiin todeta, että kuntainliitot, sittemmin kuntayhtymät eivät pystyneetkään takaamaan kansalaisten hyvää terveydenhoitoa ja suurin osa kunnista otti terveydenhoidon omiin hyppysiinsä.
Yksittäiset kunnat eivät kuitenkaan ole pystyneet takaamaan jonotonta terveydenhoitoa. Eivät isotkaan kunnat. Lääketiede 2013-päivillä tammikuun alussa lukuisat kunnat ja sairaalat olivat pystyttäneet esittelykojuja, joissa ne värväsivät lääkäreitä. Jotenkin ymmärsin, kun Inarin kunta tarjosi lääkäreille karpalo-puolukkamehua maistiaisiksi kunnan eksoottisuudesta. Esillä oli muitakin syrjäseutukuntia, kuten Helsinki, Espoo ja Vantaa, joiden on myös vaikea saada lääkäreitä.
Jotakin on vialla suomalaisessa terveydenhuollossa, kun lääkäreitä on enemmän kuin koskaan, mutta jonot terveyskeskuksiin ja sairaaloihin vain kasvavat. Kasvaisivat varmaan määrättömästi, elleivät hoitotakuusäännöt panisi takarajoja. Kunnallisen terveydenhuollon jonoja ja lääkäripulaa pahentaa se, että nuoret lääkärit valitsevat mieluiten työnantajikseen lääkärinvuokrausfirmoja, tekevät osa-aikatyötä tai ryhtyvät yksityislääkäreiksi.
Tämäkin on seurausta siitä, että julkinen terveydenhuolto on pysähtynyt junnaamaan kansanterveyslain 70-luvulla luomissa uomissa eikä houkuttele. Valtiovalta yrittää ratkaista hoidon saatavuusongelmaa kahdella konstilla: valvomalla hoitojonojen pituutta ja muuttamalla hallintorakenteet 70-luvun alkupuolen rakenteiksi. Hurskaana toiveena varmaan on, että kuntayhtymä tai suurkunta poistaisi jonot ja toimisi nyt paremmin kuin 80-luvulla. Tai pääkaupunkiseudulla kautta aikojen.
Tietysti monet kunnat ovat liian pieniä kyetäkseen vastaamaan kohoavista sairaanhoidon kustannuksista. Monissa kunnissa väestön ikärakenne muuttuu niin, että verotuloja tulee entistä vähemmän, mutta hoidettavien määrä lisääntyy. Ikärakenteen muutos ei ehkä kuitenkaan ole pääkaupunkiseudulla tai Oulussa syynä siihen, että rahaa ei koskaan ole tarpeeksi, jotta voitaisiin palkata riittävästi hoitajia ja lääkäreitä pitkien jonojen poistamiseksi.
Pohjois-Pohjanmaan eteläiselle alueelle suunnitellaan monien kuntien yhteenliittymää terveydenhuollon järjestämiseksi. Väestömäärältään vielä suurempi alue on Oulu pohjoinen, eli Oulu kuorrutettuna Oulujoki- ja Iijokivarsilla sekä Lakeuden kunnilla. Näillä alueilla väestöpohja ainakin olisi riittävän suuri. Mutta kuntapoliitikoista suurin osa pystyy kuvittelemaan, millaista näin isojen alueiden hallinnointi kuntayhtymissä tulisi olemaan: ainaista pyhäjärveä ja nivalaa. Riitelyä siitä, kuka päättää, missä on oikea määrä lääkäreitä, missä ajaa ambulanssi.
Jos halutaan väestöltään tarpeeksi tukeva terveydenhoitoalue, hallinnon pitää olla yksiselitteinen ja riidaton: vaaleilla valittu maakuntahallinto ruotsalaiseen tapaan. Eihän sekään purnausta poistaisi, mutta syyttää voisi vain äänestäjiä eikä naapurikuntaa.
Purnauksesta on hyvä esimerkki Puolanka. Purnaamisen seurauksena Puolanka kokeilee – joutuu kokeilemaan? – uudenlaista sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä eli ostaa koko roskan yksityiseltä. Jos Puolanka saa jonot pois, se on edullista kuntalaisille. Jos se on vielä taloudellisesti edullista kunnalle yksityisen hamuamasta voittomarginaalista huolimatta, se osoittaa, että suomalaisessa terveydenhuollossa on jotain pahasti vialla.
Kun kävelen Kuusamon terveyskeskuksessa päivystyspolin ohi, olen tyytyväinen, jos siellä joku odottaa. Ellei siellä olisi ketään, odotushuone olisi hukkainvestointi ja joutaisi purkaa. Samantapaista teemaa olemme Kuusamossa nyt ideoineet vähän pitemmälle.
Oletetaan, että jono vastaanotolle on neljä viikkoa. Lääkärit vastaanottavat neljässä viikossa jonon pois, mutta samanaikaisesti uusia jonottajia on tullut neljän viikon verran. Jos palkataan yhdeksi päiväksi niin monta lääkäriä – Kuusamossa se tarkoittaisi 60 lisälääkäriä – että jono tyhjenee kokonaan, entinen lääkärimäärä pystyy entisellä vastaanottovauhdillaan pitämään jonon pysyvästi pois. Koko ajanvarausjärjestelmää ei sen jälkeen tarvita.
Tuota lääkärimäärää yhdeksi päiväksi on mahdoton saada eikä tilojakaan ole – tyypillisiä kuntabyrokraattisia verukkeita –, joten suunnittelemme kokeilua toisin päin: lopetamme ajanvarauksen ensin ja otamme potilaita vastaan urakalla niin monta päivää, että ruuhka loppuu.
Toki se ei ole yksinkertaista. Kokeilua täytyy tukea vahvalla osaavien sairaanhoitajien ja vastaanottoavustajien panoksella ja miettiä, miten pakolliset puhelinkontaktit hoidetaan, reseptit uusitaan ja päivystetään hätätilanteita.
Kuusamon luottamushenkilöt ovat ennakkoluulottomasti ottaneet kokeilun strategiseksi tavoitteeksi. Nimittäin jotakin on suomalaisen terveydenhuollon umpikujan selvittämiseksi yritettävä. Kuusamo uskaltaa olla kehityksen keulilla: elinkaarimalli perusturvan työnjaossa, vanhainkotien lopettaminen, ostot yksityissairaalasta ja erikoissairaanhoidon palveluseteli ovat hyviä esimerkkejä.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.