Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Suomi aloitti jäsenyysneuvottelunsa Euroopan Yhteisön (EY) edustajien kanssa helmikuun alussa vuonna 1993.
Liittymissopimus hyväksyttiin runsaan vuoden kuluttua. Jäsenyysneuvotteluja oli edeltänyt sarja valmisteluja. Suuri osa EY:n lainsäädännöstä oli tullut tutuksi jo aikaisemmin, kun oli neuvoteltu Euroopan talousalueen (ETA) muodostamisesta.
Näiltä ajoilta muistuu mieleen eräs tapahtuma tammikuun lopulta vuonna 1993. Toimin tuolloin virkamiehenä Suomen EY-edustustossa Brysselissä. Olin jäsenyysneuvottelujen alkamiseen liittyvissä asioissa virkamatkalla Helsingissä.
Tähän liittyen sain kutsun valtiovarainministeri Iiro Viinasen isännöimälle lounaalle, jonne oli kutsuttu pieni joukko suomalaisia virkamiehiä, lähinnä valtiovarainministeriöstä.
Ministeri Viinasen vieraana oli EY:n rahataloudellisen komitean puheenjohtaja, brittiläinen Sir Nigel Wicks. Hänet oli kutsuttu Suomeen antamaan tukea ja neuvoja seuraavalla viikolla alkavia jäsenyysneuvotteluja varten.
Rahataloudellinen komitea oli tuolloin keskeinen jäsenvaltioiden välinen foorumi, jonka tehtävänä oli muun muassa hoitaa Euroopan valuuttakurssijärjestelmään liittyviä asioita. Sen seuraaja, talous- ja rahoituskomitea, on edelleen yksi EU:n vaikutusvaltaisimpia komiteoita.
Se valmistelee suuren osan valtiovarainministereiden muodostaman Ecofin-neuvoston asialistasta.
Tilaisuuden alussa tunnelma oli jäykähkö. Sir Nigel aloitti keskustelun: "Aivan aluksi haluaisin kysyä teiltä, ovatko suomalaiset kiinnostuneita Pohjois-Afrikasta?" Avaus oli yllättävä ja hämmentävä. Meidän suomalaisten kasvojen ilmeet ja ruumiinkieli paljastivat, ettemme olleet lainkaan kiinnostuneita Pohjois-Afrikasta. Ääneen sitä ei kuitenkaan sanottu.
Sir Nigel huomasi tämän ja jatkoi:"Näyttää siltä, että esittämäni kysymys oli hämmentävä.
Se oli myös tarkoitukseni. Kysymys on nimittäin tärkeä, sillä ensimmäinen asia, joka teidän suomalaisten täytyy oppia lähtiessänne jäsenyysneuvotteluihin, on se, että teidän on syytä olla kiinnostuneita Pohjois-Afrikasta.
Jos te ette ole kiinnostuneita Pohjois-Afrikasta, niin kuinka te voitte olettaa, että muut olisivat kiinnostuneita teidän huolistanne, jotka liittyvät mahdolliseen epävakauteen omilla lähialueillanne."
Viimeaikaiset tapahtumat Pohjois-Afrikassa ovat tuoneet monta kertaa mieleen tämän brittivirkamiehen esittämän neuvon. Wicksin mielessä ollut uhkakuva Pohjois-Afrikan epävakauden EU-maille aiheuttamista ongelmista on nyt toteutunut.
Sen sijaan suomalaisten mielissä vuonna 1993 ollut uhkakuva Venäjän ja muun Itä-Euroopan mahdollisen epävakauden Suomelle aiheuttamista ongelmista hallitsemattomine muuttoliikkeineen ei onneksi koskaan toteutunut.
Wicksin tarkoituksena ei tietenkään ollut herättää suomalaisten mielenkiintoa Pohjois-Afrikkaa kohtaan.
Esittämällään kysymyksellä hän halusi korostaa sitä, että integraation tiivistyminen lisää keskinäistä riippuvuutta jäsenmaiden välillä. Keskinäisen riippuvuuden tunnistaminen edellyttää toisten tilanteiden huomioon ottamista, valmiutta kompromisseihin ja vastuunottoa.
Odotamme, että muut maat eivät tee päätöksiä, joista me kärsimme. Samoin otamme omissa päätöksissämme huomioon niiden vaikutukset muihin maihin.
Suomessa tämä viisaus oli toki oivallettu ilman ulkopuolisten neuvojakin. Jäsenyysneuvotteluista alkaen Suomi on niittänyt mainetta ja arvostusta siitä, että se on pyrkinyt toimimaan avoimesti ja rakentavasti. Viidentoista jäsenyysvuoden aikana Suomi on opittu tuntemaan vastuunkantajana ja ratkaisujen hakijana, ei ongelmien aiheuttajana.
Suomalainen media on usein tulkinnut vastuunkannon mielistelyksi ja joskus peräti rähmällään oloksi. "Luokan paras oppilas" on tullut pilkkanimeksi. Samaa kuvaa ei saa lukemalla kansainvälistä lehdistöä tai kuuntelemalla EU:n instituutioiden edustajia ja samoissa kokoushuoneissa istuneita muiden jäsenvaltioiden edustajia.
Suomen maine vastuunkantajana on viime viikkojen aikana kärsinyt kolauksen, kun välillä näytti siltä, että Suomi yksinään aikoo estää velkakriisiin ajautuneille jäsenmaille myönnettävien tukilainojen lisäämisen. Kotimaisessa mediassa Suomi ehdittiin jo määritellä häiriköksi. Sekin taisi olla ennenaikainen ja liioiteltu tulkinta.
Euroopan ja koko maailman kohtaamat ongelmat ovat tänä päivänä niin suuria, että niitä ei ratkaista muuten kuin kansainvälisellä yhteistyöllä ja vastuunkannolla. Omia tai toisten tekemiä virheitä ei tarvitse hyväksyä, mutta yhteisessä intressissä pitäisi olla se, että niiden aiheuttamat vahingot minimoidaan.
Taloudelliset ongelmat ovat jättimäisiä, mutta niitä ei ratkaista poistumalla pelipaikalta tai panemalla päätä pensaaseen. Kukaan ei osaa sanoa, mikä on paras ja oikea ratkaisu, mutta vastuunkantajien pitäisi ainakin osata sulkea huonoimmat vaihtoehdot pois.
Pohjois-Afrikan tilanne ei millään tavalla helpota näiden ongelmien ratkaisemista. Lisääntynyt epävarmuus ja muuttovirtojen hallitseminen vähentää yhteistyöhalukkuutta ja kääntää kansalaismielipiteen kansalliseksi. Yhteisiin ratkaisuihin pääseminen vaikeutuu.
Pahimmassa tapauksessa ajaudutaan kansallisiin ratkaisuihin, joilla tuotetaan haittaa naapureille. Keskinäisen riippuvuuden maailmassa siitä kärsisivät kaikki.