Suomessa kunnat vastaavat peruspalveluista, muun muassa lasten päivähoidosta, kouluista, terveyspalveluista. Kunnat ovat erilaisia – toisissa asuu paljon nuoria, toisissa vanhoja, toisissa sairaita, toisissa terveitä. Toisissa on kaivoksia tai teollisuutta, toisissa taas paljon esimerkiksi ympäröivien kuntien yhteisiä sairaaloita tai valtion laitoksia. Kun on työpaikkoja, on myös paljon veronmaksajia ja kunnalla tuloja.
Valtiovallan velvollisuus on pitää huolta siitä, että kaikki kansalaiset saavat tarpeelliset palvelunsa. Valtionosuuksien tarkoitus on tasata kuntien mahdollisuuksia palveluiden järjestämisessä.
Nyt valtionosuusjärjestelmää ollaan uudistamassa. Selvitysmies Arto Miettinen on tehnyt ehdotuksen, josta pyydetään kuntien lausuntoja. Lopullinen malli tehdään ehkä keväällä ja uusien sääntöjen kaavaillaan olevan käytössä vuonna 2015. Valtiovarainministeriön mukaan valtionosuusuudistus on osa kuntarakenne- sekä myös sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistusta, josta on tulossa oma ehdotuksensa näinä päivinä.
Uudistus ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Siihen kohdistuva arvostelu ei ole ainutlaatuista sekään. Kun voimassa oli nykyistä järjestelmää edeltävä järjestelmä, kotikuntani Taivalkoski piti sitä hyvin epäoikeudenmukaisena. Taivalkosken valtionosuuksia nimittäin vähensi vuosittain noin miljoonalla eurolla se, että Taivalkoskella oli rautatie. Rautatiellä ei kylläkään liikkunut yhtään junaa, mutta sen olemassaolo vähensi Taivalkosken syrjäisyyspisteitä. Kun nykyinen järjestelmä tuli voimaan, se taas vähensi Kuusamon saamia valtionosuuksia vuosittain noin neljällä miljoonalla, mikä lievästi sanottuna korpesi korpikaupungin väkeä. Samanlaisia esimerkkejä on toki ollut ympäri maan.
Nykyisillä säännöillä kunnan ikärakenteen painoarvo valtionosuuksien määräytymisessä on peräti 82,3 %. Erityisen paljon merkitsee se, minkä verran kunnassa on 75-84 ja yli 84-vuotiaita. Uudistuksessa ikärakenteen painoarvo putoaa 70,4 prosenttiin. Samalla ikäryhmien painotus muuttuu niin, vanhimpien ikäryhmien painoarvoa vähennetään, nuorempien lisätään. Esimerkiksi 13–15-vuotiaiden painoarvo nousee lähes kolminkertaiseksi verrattuna 75–84-vuotiasiin ja lähestyy sitä painoarvoa mikä on 85 täyttäneillä.
Painoarvo merkitsee tätä: jos kunnassa on runsaasti vanhoja ihmisiä, se nostaa nykyjärjestelmässä kunnan valtionosuuksia. Kun uudessa järjestelmässä painopistettä siirretään nuorempiin, valtionosuuksia tulee suhteessa runsaammin niille kunnille, joissa on paljon nuoria.
Sairastavuuden painoarvo valtionosuuksien määräytymisessä muuttuu toiseen suuntaan. Nykyisin se on 9,6 prosenttia, uudessa järjestelmässä 24 prosenttia. Voisi olettaa, että niissä kunnissa joissa on paljon vanhoja, on myös korkea sairastavuus.
Siispä vähäisten nuorten aiheuttama pienentyvä valtionosuus voisi nousta runsaan sairastavuuden vuoksi. Näin ei kuitenkaan näytä käyvän esimerkiksi Pudasjärvellä, jossa on suhteessa runsaasti vanhoja ihmisiä ja siten myös runsaasti sairastavuutta. Pudasjärvi näyttää olevan tämän uudistuksen superhäviäjä Pohjois-Pohjanmaalla.
Tähän epäsuhtaan vaikuttaa luultavasti se, että uudistus mittaa sairastavuutta eri tavalla kuin aiemmin. Nykysysteemissä kunnan sairastavuus tarkoittaa käytännössä sitä, kuinka paljon kunnan 16–64-vuotiaista on työkyvyttömyyseläkkeellä. Uuden järjestelmän sairastavuus taas laskee niitä kuntalaisia, jotka käyttävät erityiskorvattavia lääkkeitä.
Uuden järjestelmän sairastavuuskriteeriä tulisikin korjata niin, että se ottaisi huomioon myös ennenaikaisen eläköitymisen ja ennenaikaiset kuolemat. Vielä parempi olisi, jos pystyttäisiin huomioimaan myös pitkäaikaissairaiden ihmisten avun tarve, sillä sehän se eniten lisää kunnan kustannuksia. Avun tarpeen määrittelyyn ei kuitenkaan toistaiseksi ole yhtenäisiä valtakunnallisia mittareita. Ei ainakaan sellaisia, joihin valtiovarainministeriön laskelmanikkarit pystyisivät luottamaan.
Uudistusesitykseen sisältyy toki hyvääkin. Nykyjärjestelmä laskee valtionosuuksia erikseen kunnan eri toiminnoille, kuten muun muassa opetukseen, sosiaali- ja terveystoimeen ja vielä niin kutsuttuun yleiseen valtionosuuteen. Nämä järjestelmät yhtenäistetään. Uudistus vähentää rutkasti monimutkaisia laskentakriteerejä 48:sta kahdeksaan. Samalla menee ehkä muutama tarpeellinenkin kriteeri. Esimerkiksi vammaisten määrää ei huomioida mitenkään ja vammaishuollolla on kunnassa sentään kohtalainen taloudellinen merkitys.
Muutama uuden järjestelmän kriteeri on myös jäämässä torsoksi: työpaikkaomavaraisuuden painoarvoksi jää alle prosentti, vaikka juuri tämäntyyppisellä kriteerillä ehkä pystyttäisiin kannustamaan kunnan elinkeinopolitiikkaa. Kannustus kun on yksi valtionosuusuudistuksen tavoitteista. Kannustavuutta uusi järjestelmä tuo kylläkin verotulojen tasausjärjestelmän korjauksella, mikä on tämän uudistuspaketin yksi oikeaan osuneimpia kohtia.
Kun uudistusesitystä tutkii, sitä ei voi sanoa yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi kuin nykyistä tai aiempaakaan valtionosuusmallia.
Sen sijaan uusi malli on nykyiseen poliittiseen keskittämissuuntaukseen nähden erittäin tarkoituksenmukainen.Vanhusvoittoisten kuntien vanhustenhuollolle käy tässä mallissa kerta kaikkiaan kalpaten. Siitä taas seuraa, että jonkin muun kunnan on nämä kunnat nieltävä, vaikka se karvasta olisikin.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos.