Norjassa olisi työtä. Työttömyysprosentit Kirkkoniemen suunnassa ovat yhden-kahden luokkaa, ja kysyntää on kaikenlaiselle ammattiväelle.
Lähtijöitä Suomesta ei pahemmin ole. Enää ei mennä kalatehtaille eikä paljon muuallekaan.
Vaikea sanoa, mistä siinä on kyse. Onko ilmansuunta väärä, onko kieli väärä, vai mättääkö mielikuvissa jokin?
Mielikuvien voimasta kertoo esimerkki toiseen suuntaan. 1970-luvulla varttuneen norjalaisen sukupolven Suomi-kuvaa ovat muokanneet silloiset suomalaiset televisioteatterin ohjelmat, joissa tuijotettiin ja oltiin synkkiä mitään puhumatta. Niitä näytettiin tuohon aikaan Norjankin televisiossa, osana pohjoismaista vaihtoa. Ne ovat tehneet siellä lähtemättömän vaikutuksen. Norjalainen tuttu selitti hiljan, miksi niitä ylipäätään katsottiin.
Ensinnäkään muutakaan ei ollut, koska oli vain yksi kanava. Toisekseen saattoi olla varma, että jossain vaiheessa suomalaisdraamaa joku nainen riisuu vaatteensa ja juoksee alasti järveen. Sitä lajia ei Norjan televisiossa juuri muualta löytänyt.
Tuolta ajalta on Norjaan jäänyt elämään sanonta, kun jokin näyttää tosi oudolta: ”Tästä ei tajua mitään. Se on kuin suomalaista televisioteatteria.”
Sen aikainen maabrändityöryhmä on tehnyt kestävää jälkeä. Toki voi olla muitakin syitä siihen, ettei norjalaisia pahemmin näy Suomeen asettuneina.
Sama norjalaisseurue oli Lapin läpi ajaessaan käynyt autossaan kiivaan keskustelun. Norjan pitäisi olla maailman rikkain maa.
Mikä sitten selittää, että koulujen pihat näyttävät jossain Ivalossa ja Sodankylässä huikean paljon paremmilta kuin Norjan puolella, miksi Suomen tiet ovat niin hyviä ja miksi Suomessa menee taajamissa pitkiä pyöräteitä, kun Norjassa niitä ei ole oikein missään?
Johtopäätös heillä oli, että naapurimaiden elämästä pitäisi tietää paljon enemmän. Siihen on helppo yhtyä.
Kouluopetuksen jäljiltä suomalaisilla pitäisi tässä olla selvä valttikortti. Ruotsia kun on määrä ymmärtää, ja norjastakin pitäisi saada jotain tolkkua, jos ei muuten niin ainakin kirjoitettuna.
Todellisuus ei aina ihan tältä vaikuta. Eivätkä pohjoismaiset työ- tai bisnesmahdollisuudet näytä olevan minkäänlainen valttikortti nykyisessä kieliopetuskeskustelussa.
Hyvä on, ei sitten. Luovutaan sitten tästäkin edusta. Tehdään ruotsi vapaaehtoiseksi ja odotetaan että maahan syntyy tuota pikaa kieliryhmiä venäjän opetukseen kaikille halukkaille ja päteviä opettajiakin ilmaantuu joka paikkaan, kun kerran kunnat ovat niin varoissaan palkkaamaan heitä lisää.
Sitten vielä otetaan valinnaista portugaliakin kasiluokkalaisille, kun ruotsin riesasta on päästy ja voidaan ruveta tekemään Brasilian kanssa bisnestä oikein tosissaan. Kuulemma Angolakin on nykyään kovassa talouskasvussa, ja portugaliahan siellä puhutaan.
Jos veikata saa, ruotsin vapaaehtoisuuden ainoa seuraus on, että mitään muita kieliä ei kohta opita kuin englantia. Venäjän opetus kasvaa miten kasvaa ihan omia aikojaan (harva sen luultavasti silti ottaa), ja ranskat ja saksat katoavat entistä kauemmas.
Näin päästäänkin pohjoismaisten naapurimaiden suhteen näppärästi samalle viivalle kreikkalaisten työnhakijoiden kanssa, paitsi että heillä on vähemmän ennakkoluuloja. Ja kaupan päälle vielä sekin, että Suomesta katoaa näkyviltä käsite toinen kotimainen kieli.
Siis se kieli, joka on läsnä tässä maassa tiekyltteinä, puheensorinana junassa Seinäjoen jälkeen, televisiossa, radiossa, lehdissä, maitopurkeissa, rannikon kylissä, vanhoissa hautausmaiden risteissä, Haaparannalla koukatessa, Närpiön tomaateissa, ruotsinlaivalla, historiassa, tulevaisuudessa, Kaustisen Nesteen kahvilassa – niin, vähän joka puolella.
Myös niiden kuuluisien rikkaiden säätiöiden kokouksissa. Aivan kuten toisen kansalliskielen kuuluu, sellaisen jota puhuu osa suomalaisista Suomessa.
Mutta mitäpä me sillä. Let us speak English. Se attituudi on sopiva platformi, jolla saadaan kieliportfolio sellaiseksi, että oh my god kun ollaan ihan globaaleja.