Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.) toisti tiistaina sen, minkä sanoi euromaiden huippukokouksen jälkeen Brysselissä perjantaina: Suomi ei suostu lisäämään vastuitaan talousvaikeuksiin ajautuneiden euromaiden auttamiseksi.
Europarlamentaarikko Carl Haglund (r.) ihmetteli tiistaina Kalevassa Kiviniemen lausuntoa. Hänen mukaansa huippukokouksen perusteella on selvää, että lainatakuut nousevat ja Suomen vastuut kasvavat.
Herää kysymys, mistä huippukokouksessa oikein päätettiin, ja miksi julkisuuteen annetaan perin erilaisia tietoja sen tuloksista.
Valtionpäämiehet sopivat siitä, että jo aikaisemmin hyväksytty 440 miljardin euron väliaikainen kriisirahasto voidaan ottaa täysimääräisenä käyttöön.
Tämä voi edellyttää vakuuksien kasvattamista, sillä nykyiset vakuudet kattavat 250 miljardin euron lainat.
Poliittisesti on sitouduttu kriisirahastoon. Sen sijaan aikataulut ja menettelytavat ovat vielä auki.
Tällä viikolla kokoontuneet valtiovarainministerit eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten vastuut jaetaan eri maiden kesken.
Jos Suomen vastuut säilyvät ennallaan suhteessa muihin euromaihin, se voi pahimmassa tapauksessa merkitä kahdeksan miljardin euron vastuiden kasvamista jopa kaksinkertaisiksi.
Euroryhmää johtava Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker on kertonut julkisuuteen, että lainanantokyvyn lisääminen tehdään juuri takauksilla.
Tällöin oleellista on, miten toimivat parhaan luottoluokitukseen omaavat maat, joiden joukkoon kuuluvat Suomen lisäksi Saksa, Ranska, Hollanti, Itävalta ja Luxemburg.
Luottoluokitukseltaan heikoimmilta mailta odotetaan rahaa, mutta niiltä sitä tuskin heltiää merkittävässä määrin.
Asiassa on edettävä ripeästi, sillä rahamarkkinat odottavat kuumeisesti viestiä siitä, että euromaat ovat valmiit turvaamaan Euroopan talouden vakauden. Jos päätöksissä vitkutellaan eikä poliittinen yksimielisyys synny nopeasti, vaara on, että rahamarkkinat alkavat oireilla, ja sen jälkeen on pakko tehdä pikapäätöksiä.
Mahdolliset neuvottelut holtittomasti eläneiden maiden pelastamiseksi voivat ajoittua Suomen hallituksen ja sen pääpuolueiden keskustan ja kokoomuksen kannalta kiusalliseen aikaan.
Kansa ei ole kovin höveli myöntämään lisäapua tuhlaajapoikien pelastamiseksi. Toisaalta vaakakupissa painavat koko euroalueen talouden näkymät. Ellei talkoissa olla mukana, ketä syytetään siitä, jos Eurooppa ajautuu uuteen taantumaan.
Pääministeri Kiviniemen vakuuttelut, ettei Suomen takausvastuita kasvateta, eivät voi olla tarkoitetut puhtaasti sisäpoliittiseen kulutukseen.
Sellaiseen vilunkipeliin ei varsinkaan pääministerillä ole varaa.
Eikä ole valtiovarainministeri Jyrki Kataisellakaan.
Takausvastuut, todelliset tai oletetut, tulevat vastaan vaalikentillä vielä monta kertaa. Ne ovat poliittisesti aivan liian herkullisia jätettäviksi käyttämättä, ja silloin on vastausten oltava selviä ja oikeita.