Vastahan Oulun kulttuuripiirit ovat selviämässä 21 vuoden takaisesta Jumalan teatterin aiheuttamasta kohuiskusta, kun kaupunkiamme ravistelee uusi kulttuurikohu ja -skandaali, tämä Oulu 15 -hankkeeseen liittyvä kähinöinti.
Jotkut muistanevat 1980-luvulta, kun Kirsti Simonsuuri asui Oulussa vähän aikaa ja kirjoitti kokemuksistaan Pohjoisen yökirjan. Teoksessa ei Oulun kulttuuria kohdeltu silkkihansikkain.
Oulun oma poika Kauko Röyhkä irvaili oululaiselle taide-elämälle irvokkaasti toisessa romaanissaan Aave, joka maalasi taulun vuonna 1982.
Tämä tuorein tapaus ei tietysti ole aivan verrannollinen edellä mainittuihin. Yhteistä niille on se, että kulttuuriasiat ovat hankalia, koska kulttuuria on niin monenlaista. Siitä, mikä on sitä oikeaa kulttuuria ja mikä väärää, taitaa joka ikisellä olla oma, eriävä mielipiteensä. Siitä lienee kyse Oulu 15 -jupakassakin.
Oulun kaupungilla näyttää olevan vahva halu hallita virkamieslähtöisesti kaikkia asioita, myös kulttuuria. Näin siitä huolimatta, että kulttuurin ja taiteen pitäisi olla vapaammin käsiteltävä ala.
Petri Sirviön johtamana Oulu 15 -hanke pyrki suuntautumaan vapaille laitumille ja kansalaislähtöiseen kulttuuriin. Tämä ei ilmeisesti kaupungin mielestä ollut oikein, vaan Sirviötä koetettiin kammeta hankkeen ruorista.
Kaupunginhallitus päättää tänään maanantaina hankkeen uudelleen järjestelyistä. Sirviö saisi esityksen mukaan jatkaa työtään, mutta töitä järjestettäisiin uudelleen.
Kansalaisten kulttuurin käytön kannalta Sirviön ideat ovat kiinnostavia ja toimivia. Meillä on loistavat kulttuurilaitokset, mistä suuret kiitokset kaupungille. Ne palvelevat koko Oulun läänin asukkaita. Se ei yksin riitä.
Ei tunnu nykyaikaiselta mallilta, että kaikki kulttuuri hoidetaan kulttuurijohtaja- ja virastolähtöisesti. Mieleen tulevat ajat 1970- ja 80-luvuilta, jolloin Neuvostoliitto eli voimainsa tunnossa, ja Suomessakin otettiin siitä mallia -- varsinkin kulttuuripolitiikassa.
Ruohonjuuritaso on kymmenen viime vuoden aikana ollut muotisana muuallakin kuin kulttuurin alalla, mutta se on näkynyt vain hokemissa.
Ahdasmielinen Neuvosto-Oulu sai aikaan kulttuuritalo Leipätehtaan synnyn vuonna 1986. Se on toistaiseksi tuorein, merkittävä omaehtoisen kulttuuritoiminnan voimannäyttö.
Silloin joukko pienissä porukoissa puuhastelevia teatterin- ja musiikintekijöitä yhdisti voimansa ja valtasi Arinan vanhan leipomon Heinäpäässä. Hirmuisella talkootyöllä tehdashallista saatiin esiintymis- ja harjoitustilat sadoille ihmisille.
Vähän samantapainen kulttuuritalo oli syntymässä kymmenkunta vuotta sitten Åströmin vanhalle nahkatehtaalle.
Yliopistolta vapaaksi jääneisiin tiloihin pesiytyi Huutajia, bändejä ja erilaisia kulttuurin harrastajia.
Ouluun pitäisi perustaa Helsingin Kaapelitehdasta vastaava paikka, jossa kulttuurin tekijät ja kuluttajat saisivat touhuta vapaasti. Mahdollisia paikkojakin on jo valmiiksi mietittynä, kuten Toppilan myllyrakennukset, Alvar Aallon suunnittelema siilo Toppilassa tai Myllytullin voimalaitos. Puuttuu vain joukkovoimaa.
Etäältä katsottuna nykynuoret tuntuvat olevan Idolsia tuijottavaa minä itse -väkeä. Aktiivisia harrastajia tietysti on, mutta he toimivat omissa pienissä ryhmissään, eikä heistä ole kulttuuritalojen valtaajiksi. Toivottavasti tämä on väärä käsitys.
***
Mauri Antero Numminen lauloi 30 vuotta sitten, että joka kymmenes vuosi tulee joku, joka sanoo missä mennään. Alkaisi taas olla aika.