Oulu poikkeaa muista sisällissodan taistelupaikoista siinä, ettei kaupungissa harjoitettu terroria eikä laittomia teloituksia.
Oulussa vaikea jako valkoisiin ja punaisiin kansalaisiin haluttiin hoitaa maltillisesti. Esimerkiksi suojeluskunnan komentaja Reinhold Weckman ei suostunut teloittamaan punaisia Oulun taistelujen päätyttyä helmikuussa 1918.
Muualla Suomessa jälkipuhdistukset olivat raakoja terroritekoja.
Oulun Raatissa toimi punavankileiri puoli vuotta. Se ei olosuhteiltaan poikennut muista, eri puolille Suomea perustetuista punavankileireistä. Olot olivat Raatissa kehnot, nälkäkatastrofi ja taudit uhkasivat.
Mutta Raatin leirille ei näytä syntyneen sadismia samassa mitassa kuin esimerkiksi pahamaineisessa Tammisaaressa tai Suomenlinnassa, missä vartijat suorastaan leikittelivät kärsivillä ihmisillä.
Sukulaisia ja tuttavia vankien joukossa
Oulussa vartijoiden ja vankien suhtautumista toisiinsa lievensivät yhteiset kotipaikat ja taustat. Samoista pitäjistä kotoisin olevat sotilasvartijat suurimmaksi osaksi ymmärsivät, miksi vangitut olivat alunperin päätyneet punaisten puolelle. Monella vartijalla oli sukulaisia tai tuttavia vankien joukossa.
Raattiin suljetut vangit selvisivät paremmin kuin muualla. Vankileirikuolleisuus jäi Oulussa tutkijoiden mukaan vähäiseksi. Kuolleisuus oli alle kuusi prosenttia.
Tammisaaren leirillä kuolleisuus oli lähes 31 prosenttia, Raahessakin yli 15.
Kai Ala-Häivälä on selvittänyt Helsingin yliopiston historian laitokselle vuonna 2000 tekemässään opinnäytteessä Vankina valkoisten – Oulun vankileiri 1918, että syitä elossa pysymiselle oli Raatissa kaksi: hyväntahtoiset vartijat ja vankien käyttö ulkopuolisissa töissä. Niiden ansiosta vangit saivat täydennystä ruokavalioonsa ja selvisivät.
Vankien omaiset saivat tuoda Raattiin ruokapaketteja, joita vartijat ohjesäännön vastaisesti toimittivat perille piikkilanka-aidan sisälle. Lisäksi työnantajat oli velvoitettu kustantamaan työllistämilleen vangeille lisäravintoa.
