EU-Suomessa unohtuu helposti perustotuus, että Eurooppa tulee vastaan myös idässä.
Bysantti kantaa länsimaisen kulttuurimme yhteisiä juuria varhaiskristilliseltä ja vanhan Rooman ajalta. Vielä vanhemmat vaikutteet Lähi-idän kulttuureista ovat myös yhteisiä.
Bysantti on käsitejättiläinen
Oulun yliopiston kirjaston julkaisu, Ikkunoita Bysanttiin, verkkoversioineen nostaa esiin idän ja sen kulttuurivirrat. Stereotyyppinen käsitejättiläinen Bysantti pilkotaan lukuisiin osiin yli kahdenkymmenen kirjoittajan voimin.
Lyhyet, tiiviit artikkelit ovat sananmukaisesti nopeita, mutta antoisia kurkistuksia yhtä moneen ikkunaan, historiaan ja nykyaikaan, meille ja muualle.
Itse sana Bysantti on Länsi-Euroopan keksintöä 1500-luvulta. Silloin jo 300-luvulta lähtien eri laajuudessa hallinneen vallan - monikansallinen Konstantinopoli keskuksenaan - aika oli jo ohi. Ajan virta jatkui idässä erilaisena kuin lännessä.
Uskonto itää ja
länttä selittämässä
Idän ja lännen erilaisuutta selittää paljolti uskonto. Idän ortodoksisuudessa säilyi enemmän alkuperäistä varhaiskristillisyyttä. Näiden varhaiskristillisten juurien tuominen esiin on monien artikkelien merkittävä ansio.
Julkaisun kirjoittajat myös valottavat oivaltavasti, miten me Suomessa olemme läntisen ja itäisen kulttuurin rajalla. Ja miten esimerkiksi arkeologisista löydöistä ja sanalainoista voidaan päätellä, että Bysantin virtaukset olivat Länsi-Suomessa saakka jo ennen lännen uskoa - ja jatkuvat edelleen.
Muutamat nykyiset Kaleva-korutkin toistavat itäisiä perinteitä. Esimerkiksi Hämäläisemännän juhlakäädyissä (esikuva Janakkalasta 700-800-luvulta) on ketjunkantimissa samat kaksi riikinkukkoa taivaankaaren alla samoin kuin Ravennan S. Vitalen kirkon pylväskapiteelissa.
Ortodoksinen uskonto, kirkkoarkkitehtuuri, luostarit ja ikonit ovat asioita, jotka tavallisimmin liitetään Bysanttiin. Julkaisun monet asiantuntevat sekä syvästi omakohtaista uskoa heijastavat artikkelit eivät tee tästä poikkeusta.
Tekijät jäävät nyt
vaille esittelyä
Bysantin aiheita suomalaisessa kirjallisuudessa lienee harvoin analysoitu yhtä havainnollisesti kuin Hannes Sihvon artikkeleissa. Bysantin musiikki saa samoin erinomaiset ja perusteelliset selvityksensä.
Kukin kirjoittaja on artikkelinsa lopussa luetellut päälähdekirjallisuutensa, mutta julkaisun kirjoittajat jäävät vaille esittelyä.