Kuten tiedetään, historia koostuu sattumanvaraisista sattumanvaraisuuksista. Niin on käynyt myös Oulun kaupungin historiassa.
Aikojen alussa Perämeren vastakkaisilla rannoilla sijaitsi kaksi melkein samannimistä paikkakuntaa: länsirannikolla Luleå, itärannikolla Uleå, josta tuli Uleåborg, kun sinne rakennettiin linna.
Suomen kielen yleistyessä molemmille paikkakunnille ruvettiin keksimään suomenkielistä nimeä. Kun alkuperäisnimet olivat niinkin samanlaisia, olisi voinut luulla, että myös käännökset olisivat hyvin lähellä toisiaan. Mutta ei. Luleåsta tuli Luulaja (luultavasti alun perin Luuläjä, mutta koska senaikaisissa sulkakynissä ei ollut skandinaavisia merkkejä, ä:n pisteet jäivät pois), mutta Uleåstapa ei tullutkaan Uulajaa, kuten olisi ollut luonnollista, vaan Oulu. Mikäli Oulu keksittiin ennen Luulajaa, Luleåsta olisi pitänyt tulla suomeksi Loulu, mutta eipä käynyt niinkään.
Kääntäjille sattui siis aika ikävä moka. Sitä on sitten yritetty selittää sillä lailla, että Oulun nimi tulee muka jostakin lapinkielisestä tulvaa merkitsevästä sanasta. Miten se sellaisesta voisi tulla; mistä sitten tuli alun perin Uleå? Lapin kielessä ei liene olemassakaan ruotsalaista å:ta. Uleån nimen on täytynyt tulla Luleåsta, tai päinvastoin. Luultavasti kumpikaan niistä ei tarkoita alun perin mitään.
Onni onnettomuudessa oli se, että nimestä Oulu tuli brändi, kun syntyi käsite "Oulusa koulusa". Tänne tultiin opiskelemaan paikkakunnan nimen takia pitkienkin matkojen takaa. Ei menty opiskelemaan Siilinjärven Pöljälle tai Vehkalahden Neuvottomaan, ei myöskään Luulajaan, koska ei ollut mitään hohtoa sanoa olevansa Pöljällä, Neuvottomasa tai Luulajasa koulusa. Sen sijaan Oulusa koulusa oli kuin runoa, kuten V.A. Koskenniemi runoilikin: "&sinun kaduillas, koulutie&" (joskin tien omistama katu on käsitteenä vähän hämärä).
Todennäköisesti jo ennen kuin Oulu oli maailmankuulu koulukaupunki, osa opiskelijoista osui sinne vahingossa. On helppo kuvitella, kuinka Etelä-Suomesta Turkuun opintielle lähetetty tootisko papinpoika alkoi jossain Jyväskylän tai Vaasan tienoilla kysellä vastaantulijoilta, mikä tie täältä menee kouluun. Jos vastaantulija oli vähänkin huonokuuloinen, hän sojotti pohjoiseen, että tuolla se Oulu on. Huonokuuloisuus oli noihin aikoihin paljon yleisempää kuin nyt, koska sen ajan saippuoilla vaikku ei juuri vähentynyt korvista, jos niitä ylipäänsä pestiin lainkaan.
Ouluun alkoi ilmaantua yhä enemmän koulua etsiskeleviä nuorukaisia, joten pakkohan heille oli sellainen perustaa, koska muuten he olisivat ajautuneet ryypiskelemään ja potkimaan eläkeläisiä, joita siihen aikaan sanottiin ruokkomuoreiksi, koska eläkkeitä ei vielä maksettu.
Aluksi perustettiin alkeellisia zeriaalikouluja, joissa ei vielä opetettu mitään, istuttiin vain ja hakattiin oppilaita karttakepillä. Ajan myötä niitä laajennettiin primaarikouluiksi, joissa oli jo yksi oppiaine, sitten vähitellen kahden oppiaineen sekundaarikouluksi ja lopulta kolmen aineen triviaalikouluiksi.
Iltaisin triviaalikoululaiset harrastivat tietokilpailuja, joten he viisastuivat sekä koulussa että vapaa-ajalla. Ilmiötä kutsuttiin nimellä trivial pursuit, koska tiedon määrä ei enää mahtunut ihmispäähän, vaan pursui oppilaiden suusta ja korvista eräänlaisena vaahtona, josta arveltiin voitavan valmistaa voita.
Niinpä viisaimmat oululaiset sijoitettiin vanhaan meijeriin, mutta kun tietokuohua alettiin kirnuta, siitä ei syntynytkään voita, vaan tietokoneita ja kännyköitä. Hyvä niin, sillä tällä tavalla saatiin tiedon paine ulkoistetuksi mikropiireihin, jolloin oululaisten koululaisten aivot vapautuivat taas alkuperäiseen tarkoitukseensa, ölövinä olemiseen.