Alue- ja kuntaministeri Hannes Mannisella on perusteltu näkemys Oulun asemasta, mutta puhe kakkospääkaupungista kääntyy herkästi itseään vastaan.
Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen nosti maanantaina julkaistussa Helsingin Sanomien haastattelussa Oulun aseman poikkeuksellisen vahvasti esiin. Hänen mukaansa Oululle pitäisi antaa aluepoliittinen erityisasema, joka kohottaisi kaupungin muiden valtakunnanosakeskusten edelle eräänlaiseksi Suomen kakkospääkaupungiksi.
Oululaisille puheet maan "kakkoskaupungista" ovat vuosien varrelta tuttuja eri yhteyksistä. Pohjois-Suomen kiistatonta keskusta on määrätietoisesti kehitetty vastapainoksi Helsingille, ja tuloksena onkin eräänlainen aluepoliittinen ihme. Naapurimaiden aluerakenteista ei löydy mitään pohjoista vastinparia, jolla olisi yhtä vahva asema oman maansa sisällä.
Siltikakkospääkaupungista ei viime aikoina Oulussakaan ole kovin paljon puhuttu, ja syy on ilmeinen: määritelmä on varsin ongelmallinen. Esimerkiksi Tampere ja Turku ovat Oulua suurempia, hyvin monipuolisia keskuksia, ja muutkin alueet ovat herkästi happamia, jos yhtä ryhdytään suosimaan. Mannisen ehdotus onkin saanut tuoreeltaan eri puolilta maata enemmän moitteita kuin kiitosta.
Monet ministerin ajatuksista vastaavat kuitenkin oululaisten näkemyksiä kaupungin asemasta ja kehittämisestä ja pitkälti sitä, mitä Oulussa on jo tehty omin voimin ja aiempien hallitusten tuella. Väkiluvulla mitaten Oulu on Suomen kuudenneksi suurin kaupunki, mutta monella tavoin sen vireä kehitys toimii vaikkapa Tamperetta ja Turkua paremmin vastapainona pääkaupunkiseudulle. Yksinkertaisesti etäisyys Helsingistä on riittävän pitkä.
Oulussa on opittu kehittämään kaupunkia sen omilla ehdoilla, peilaamatta tuloksia muihin. Tämän päivän Oulun seutu katsoo luottavaisena ohi Helsingin maailmalle, omiin vahvuuksiinsa nojaten ja pyrkien vahvoilla aloillaan suoraan maailman huipulle.
Mutta samalla on tosiasia, että suuri osa nykypäivän vahvuuksista on tulosta takavuosien aluepoliittisista taisteluista: yliopiston perustaminen, VTT:n osien sijoittuminen ja myös Nokian ensimmäisten yksikköjen tulo olivat oman aikansa aluepoliittista ajattelua, joka loi perustaa alueen huikealle muodonmuutokselle.
Oulu ei tarvitse tekohengitystä, mutta sen vahvuuksien kehittäminen on ilman muuta terve piirre suomalaisen aluerakenteen kannalta. Esimerkiksi Tekesin toinen pääyksikkö Ouluun ei olisi miltään muulta keskukselta pois, sillä vaihtoehtona on, ettei sitä hajauteta Helsingistä minnekään. Hajautetun yksikön vaikutus säteilisi herkästi kauas Pohjois- ja Itä-Suomeen.
Juuri tämäntapaisilla ratkaisuilla luotiin aikanaan pohjaa Oulun kehittymiselle; vastaavaa kaukonäköisyyttä tarvitaan valtiolta nytkin. Mannisen puheenvuorolla on toivottavasti ennen muuta se vaikutus, että järkevä valtion toimintojen alueellistaminen lähtisi vihdoin toden teolla käyntiin. Sen puolesta on puhunut myös pääministeri Matti Vanhanen, viimeksi Rovaniemellä ja sitä ennen Oulussa.
Oululla pitää olla alueellistamisessa tärkeä rooli, sillä esimerkiksi monet tutkimukseen liittyvät toiminnot tarvitsevat tuekseen monialaisen keskuksen. Käytännön toiminnassa tosin ajankohtaisin kysymys liittyy yhteisöveron tuottoon, jonka menetys uhkaa rokottaa pahasti Oulun omaa toimintakykyä.
Kun Oulua vahvistetaan, tärkeää on, ettei sen koeta olevan muilta pois. Jos esimerkiksi Kuopio keksii keinot päästä vauhtiin Itä-Suomen kaivattuna dynamona, sen viisas tukeminen olisi valtiolta hyvin hyödyllistä politiikkaa.