Romahdus on ollut nopea. Vuosikymmen sitten Oulun seudun talousalueen menestystä kadehdittiin kautta maan. ITC-sektorille syntyi työpaikkoja, Nokia oli globaali menestys ja verotuloja tunki ovista ja ikkunoista. Vain neljässä vuodessa kaikki muuttui. Nokian matkapuhelinbisnes on myyty Yhdysvaltoihin, ja kännykkäkehitys kuihtuu olemattomiin Microsoftin sulkiessa laitoksensa Oulussa.
Oulun kaupungin talouden kannalta tilanne näyttää suorastaan vaaralliselta. Äveriäs kasvukeskus on potkittu kyykkyyn. Yhteisöverotulot ovat romahtaneet, veroprosenttia on jouduttu nostamaan ja velkaa jouduttaneen ottamaan tänäkin vuonna kaupunginjohtaja Matti Pennasen mukaan lisää noin 60 miljoonaa euroa (Kaleva 12.8.). Tahti on kestämätön, eikä Oulun nykytilaa saa ohittaa hokemilla, joiden mukaan ”Oulu on nähnyt pahempaakin ja nousee kyllä”.
Niin nouseekin, ihan varmasti, mutta on kovin epätodennäköistä, että uusi nousu tulisi jonkin onnenkantamoisen automaattisena lopputuloksena. Ei tule. Uusi nousu on tehtävä itse, ja voi hyvin perustein kysyä, onko Oulun nykypäättäjistä auttamaan sen tekemisessä. Kaupunginvaltuusto etenkin tuntuu kokonaisuudessaan elävän edelleen Oulun kukoistuksen vuosia. Aika tuhraantuu toisarvoiseen Sanginjoki-väittelyyn, kun fokuksen pitäisi kiireellisesti olla kaupungin toiminnan tehostamisessa. Se taas tarkoittaa uusien toimintatapojen opettelemista sekä sulkemisia, leikkaamisia ja lomautuksia.
Suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan ylipäätään on laman puhjettua juuttunut taipumus toistella ”kovien päätösten” tarvetta ja ”kykyä tehdä kovia päätöksiä” tarkemmin yksilöimättä, mitä päätöksillä tarkoitetaan.
Kun kyseessä on yritysmaailma, tulojen ja kulujen erotus ei voi määrättömästi olla miinuksella. Toimenpiteisiin, ne ovat niitä ”kovia päätöksiä”, kuuluu henkilöstön vähentäminen tai ainakin lomauttaminen ja kaikkien mahdollisten toimintojen ripeä sopeuttaminen vastaamaan muuttuneita olosuhteita. Aina toimenpiteet eivät riitä. Konkurssi voi olla lopputuloksena kovista päätöksistä huolimatta.
Kuntatalous on jotakin muuta. Kun hallintokunnalta loppuvat rahat, pyydetään lisää. Vuoden lopussa todetaan, että hups, pitipä sattua. Alijäämää tulikin parikymmentä miljoonaa euroa. Yhteisten rahojen ollessa kyseessä säkissä ei ole pohjaa, ja kun ei ole, halukkuutta toiminnan muuttamiseen ei liioin ole. Oulun kaupungin henkilöstö elää kuin kuplassa, johon maailman myrskyt eivät vaikuta. Vaikka muu yhteiskunta lomauttaa ja vähentää, sellaista ei pidä sallia kaupungin työntekijöiden kohdalla. Tähän huutokuoroon saa helposti poliittisia irtopisteitä saalistavia poliitikkoja.
Luulisi näin koulutetusta ja sivistyneestä maasta siivilöityvän luottamus- ja virkamiehiä, joille ei tarvitse opettaa yhteen- ja vähennyslaskua. Juuri muuta ei tarvita, kun pääsee mainiosti jyvälle julkisen talouden tilasta, olipa kyse sitten kunnasta tai valtiosta. Ja jo lyhyen laskimenkäytön jälkeen luulisi myös Oulusta helposti löytyvän kykyä tehdä niitä konkreettisia ”kovia päätöksiä”.
Pääkirjoitus