Lestadiolaisuus on yksi evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeistä. Se sai alkunsa Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannossa. Liikkeen perusti 1800-luvun puolivälissä rovastina toiminut Lars Levi Laestadius. Ouluun ja sen lähiympäristöön lestadiolainen herätys saapui 1860-luvulla. Oulun lääni onkin ollut jo yli sadan vuoden ajan liikkeen kannatuksen vahva alue. Vuosien kuluessa lestadiolaisuus on hajaantunut useisiin ryhmiin, joista suurin on vanhoillislestadiolaisuus.
Vanhoillislestadiolaisuus korostaa parannuksen tekoa uskoon tullessa, henkilökohtaista sielunhoitoa ja synninpäästöä sekä kiinteää yhteenkuuluvuutta muiden uskovien kanssa. Liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta, sillä vanhoillislestadiolaiset kokevat olevansa ainoassa oikeassa uskossa.
Julkisuudessa liike on tunnetaan suurista perheistä, syntyvyyden säännöstelyyn suhtaudutaankin kielteisesti. Aikaisemmin myös televisio oli kielletty, mutta näkemys on lieventynyt. Perinteisesti alkoholi ja tanssi eivät ole kuuluneet vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan.
Herätysliikkeessä on noin 700 maallikkopuhujaa sekä noin sata pappia. Liikkeen toiminta on järjestetty rauhanyhdistyksiin, joiden tarkoituksena on herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä yleensä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista.
Pääasiallinen toimintamuoto ovat hartausseurat. Niitä järjestetään rauhanyhdistyksen toimitiloissa ja seurakunnan tiloissa sekä yksityiskodeissa. Vuosittainen suurtapahtuma ovat suviseurat.