Vasemmistopuolueiden Oulun kunnallisvaaleissa kokema mahalasku korostuu, kun sen sijoittaa historialliseen perspektiiviin. Koko sodanjälkeisen ajan 1960- ja 70-lukujen taitteeseen asti Oulu oli tiukasti vasemmistoenemmistöinen kaupunki, ja tahtipuikkoa heilutti vasemmistoliiton edeltäjä SKDL.
Parhaimmillaan 1960-luvun puolivälissä SKDL piti hallussaan 18 paikkaa 47-jäsenisessä valtuustossa. Noihin aikoihin ensimmäisiä edustajiaan alkoi Oulussa saada läpi myös muuan kaupungin silloisessa politiikassa uusi ryhmä, keskustapuolue. Maalaisliittona se ei päässyt läpi koskaan.
Kolmantena mahtina SKDL:n ja SDP:n jälkeen ja ennen kokoomusta oli pitkään kansanpuolue, sittemmin liberaalit.
Nuo vallan vuosikymmenet ovat jättäneet syvän jäljen oululaisten vasemmistopuolueiden tajuntaan, sillä vasta 1984 SKDL menetti suurimman ryhmän aseman kokoomukselle ja vasta silloin SDP alkoi nousta SKDL:n kanssa tasoihin ja ohi. Mutta ei pysyvästi, sillä nyt vasemmistoliitto on vuorostaan demareita suurempi.
Sen sijaan vasemmistopuolueiden hiipuminen sijoille neljä ja viisi tarkoittaa uuden ajanjakson alkamista Oulun kunnallispolitiikassa. Muista koetuista muutoksista ei samaa voi sanoa.
Historian katsannossa keskusta on nimittäin vain kolmissa vaaleissa ollut kokoomusta suurempi porvariryhmä Oulussa. Vihreät puolestaan ovat nousseet siihen asemaan, jossa liberaalit pitkään olivat, ja parin kolmen edustajan ryhmien olemassaolo on enemmän sääntö kuin poikkeus Oulussa.
Mutta Oulun vasemmisto ei ole menestynyt näin heikosti kunnallisvaaleissa ikinä. Se tosiasia ei voi olla jättämättä jälkeään kaupungin kunnallispolitiikkaan.