Ou­lu­lais­taus­tai­sen sar­ja­ku­va­tai­tei­li­jan uu­tuus­teok­ses­sa myyt­ti­nen kar­hu­hah­mo on nainen – "Onhan my­to­lo­gias­sa vahvoja nais­hah­mo­ja"

Sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivu käänsi uutuusteoksessaan myyttisen karhun sukupuolen.

Pieni karhu on Parka: sisaruksilleen kaihdettava, äidilleen outo ja jopa pelottava.

Mari Ahokoivu esittelee luonnoskirjaansa. Hahmot ovat hänen tyylilleen ominaisia.

Kuva: Mauri Ratilainen Mauri Ratilainen

Mari Ahokoivu vie sarjakuvaromaanissaan OKSI lukijan mytologian metsikköön, karhun ja tähtien, luomisen tarustoon.

Oksi on karhun ilmeisesti vanhin ja alkuperäisin nimitys ja sille löytyy rinnakkaisia muotoja suomalais-ugrilaisissa kielissä. Sukeltaessaan mytologiaan Ahokoivu on kuitenkin kääntänyt oleellisen nurin: karhu on nainen.

– Minulle se oli täysin selvää, sillä onhan mytologiassa vahvoja naishahmoja kuten emuu. Halusin myös tuoda äiti–tytär-suhteen mytologian käsittelyyn.

Aihetta on tullut pohdituksi, kun ne ystävät jotka ovat olleet läsnä lapsuudesta saakka, ovat nyttemmin tulleet itse vanhemmiksi.

– Minua kiehtoo myös sukupolvien väliset suhteet, onhan esimerkiksi äidillä erilainen suhde äitiinsä kuin tyttärellään tähän, Ahokoivu lisää.

– Toisaalta karhun kuvaaminen juuri naisena oli myös protestia, ovathan klassiset kansanrunouskokoelmat miesten kokoamia.

Ideasta kirjaksi oli pitkä prosessi. Pieni karhu oli vilahtanut jo Kööpenhaminassa asuvan Ahokoivun kynästä paperille muussa yhteydessä, mutta varsinaisesti aihe lähti liikkeelle puolenkymmentä vuotta sitten.

– Muutettuani Kööpenhaminaan ensimmäisen kerran monet kyselivät minulta suomalaisesta mytologiasta. Se alkoi kiinnostaa, kun sitä katseli toisten silmien kautta.

Perehtyessään eri kulttuurien uskomuksiin, Ahokoivu huomasi karhun olevan mukana monien muidenkin tarustossa.

– Alkoi tuntua, että suomalaisilla on karhuun aivan erityinen suhde. Siihen oli tartuttava.

Työn edettyä Ahokoivu avopuolisoineen asettui toviksi Ouluun. Se oli lähteiden käytön kannalta oleellisen tärkeää, mutta toi mielenkiintoisia kurkistuskulmiakin aiheeseen.

– Muistan kuulleeni työn taustalla radiosta karhuun liittyvää vaaratiedotetta. Se oli jotenkin absurdia ja ajattelin, että sitä piti työstää.

Ahokoivun työskentelytavassa on yksi kuva, jonka ympärille syntyy kohtaus.

– Tämä oli ongelmallistakin: vei aikaa ennen kuin tapa jäsenellä tarinaa löytyi. Väliin tein pelkkää kuvaa, väliin pelkkää tekstiä. Kaiken pysyminen kasassa vaati paljon.

Moneenko kertaan piirsit tarinasi?

– Voi miten kysyitkin! Olen ehkä yksi pahimpia uudelleen piirtäjiä. Mieheni oli tämän työn kohdalla välillä pahana ja sanoi, ettei katso enää yhtään versiota.

– Tarinan pituuden takia minun oli jossain vaiheessa pakko päättää, että olin löytänyt haluamani tyylin. Piti siis tavallaan sulkea silmät ja piirtää – ei ajatella, että mahdollisesti voisi olla parempikin tapa.

Ihan kaikilta osin valintaan ei tarvitse kuristautua, Ahokoivu toteaa. Pieniä muutoksia on edelleen vara tehdä.

Lyhemmässä sarjakuvassa luomisprosessi tapahtuu pään sisällä, tarina tulee suoraan kun piirtää, Ahokoivu vertaa.

– Arvostan sitä yhtä lailla kuin sellaista, jota on luonnostellut ja hinkannut.

– Ylipäänsähän työssä on viisi prosenttia inspiraatiota ja 95 prosenttia oikeaa työtä. Siis sitä että saat visiosi ja ajatuksesi paperille edes jotenkin kuten olit ajatellut.

Mahtoiko tarina myös rönsyillä?

– Oikein arvattu. Ainakin puolet karsiutui pois!

– Jossain vaiheessa tarina alkoi mennä todella sfääreihin! Onneksi minulla oli kustannustoimittaja Ville Ranta toppuuttelemassa.

Ranta saattoi vaikkapa hoksauttaa, mitä ei tarvinnut selittää lukijalle ihan auki.

– Olen epäonnistunut tarinan piirtämisessä, jos lukija ei tajua sitä. Jos minun pitäisi tietoisesti avata, mitä lukijan pitää tuntea.

Ahokoivu tähdentää tunteen olevan lähtöpiste tekijällekin. Näin myös hänen väripalettinsa kohdalla, josta kritiikki on hakenut tulkintaa tietoisemmasta toimimisesta.

– Käytän värejä ylipäänsä vähän, tässä Oksissa varsinkin. Mikä väri valikoitui mihinkin kohtaukseen, on puhtaasti tunteesta lähtöisin.

Ihan täysin Ahokoivu ei viime vuosiaan ole Oksille voinut omistaa. Muutakin on täytynyt tehdä.

– Siksi olenkin onnellinen siitä yksivuotisesta apurahasta, jonka Pohjois-Pohjanmaan Kulttuurirahastolta sain. Oli tärkeää saada keskittyä joksikin aikaa.

Hän on toisaalta oppinut senkin, miten välillä on otettava työhön etäisyyttä.

– Kun astuu pari askelta pois siitä varsinaisesta päätyöstä, näkee siinä olevat ongelmat paremmin.

Päällimmäisin tunne nyt teoksen ilmestyttyä on, ettei hän haluaisi katsoakaan kirjaan päin.

Mutta ei auta. Kiitelty sarjakuvaromaani kiinnostaa, sitä jonotetaan kirjastoissa ja Ahokoivu saa olla teoksensa kanssa esillä pitkään, uumoilen.

– Niin monta kertaa olen ollut upottavassa suossa tämän teoksen kanssa ja siksi haluaisin mennä eteenpäin.

– Minun on nyt muistutettava itselleni, että on aika juhlia!