Oululainen Tarja Ranta-Ala-aho on yksi niistä vapaaehtoisista, jotka auttavat pakolaisia ja pientä Léroksen saarta Kreikan saaristossa selviämään ennen näkemättömästä kansainvaelluksesta. Joukko akateemikkoja Euroopan eri yliopistoista valmistelee parhaillaan esitystä, että Kreikan saariston asukkaat otettaisiin ehdolle Nobelin rauhanpalkinnon saajiksi.
Pienellä Léroksen saarella Kreikan Egeanmeren saaristossa huomattavan osan vuotta viettävä Tarja Ranta-Ala-aho lähti mukaan vapaaehtoistyöhön kevätkesästä, kun noin 8 500 asukkaan saarelle tuli ensimmäistä kertaa kerralla isompi määrä pakolaisia, 180.
Siitä alkaen pakolaisia alkoi virrata enemmän ja enemmän. Kun Ranta-Ala-aho meni mukaan vapaaehtoistyöhön, heitä oli alussa tuskin kymmentä. Kun sana tilanteesta kiiri eteenpäin, yhä useampi tuli auttamaan. Saarelle tuli myös Kreikan saarilta toisille kiertäviä vapaaehtoistyöntekijöitä, joista suurin osa tuli Pohjois-Euroopasta.
Pakolaiset saapuvat Lérokselle suurimmaksi osaksi Farmakonisi-nimisen sotilassaaren kautta. Sinne he tulevat salakuljettajien kumiveneillä, ja Kreikan rannikkovartiosto hakee heidät saarelle, jos merenkäynti sen sallii.
Kuuntele otteita Tarja Ranta-Ala-ahon haastattelusta. Haastattelijana Päivi Alasuutari:
Varsinkin syksyllä pakolaiset ovat tulleet märkinä, kylmissään ja nälissään, vain vaatekerta mukanaan jätesäkeissä. Joskus he ovat joutuneet heittämään senkin mereen, jos kumivene on ollut pahasti ylilastissa.
Léros on läpikulkupaikka, josta pakolaiset rekisteröimisen jälkeen jatkavat matkaansa muualle Eurooppaan.
Monet vapaaehtoisista ovat jo pitkään Léroksella asuneita ulkomaalaistaustaisia ihmisiä, jotka ovat myös keränneet omista kotimaistaan varoja auttamistyöhön.
Auttajatkin äärirajoilla
Pakolaisten lisäksi myös auttajat ovat usein olleet jaksamisensa äärirajoilla. Ihmisiä on ollut liikaa, ruokaa välillä aivan liian vähän, silmien alla perheitä, joista joku perheenjäsenistä on hukkunut matkalla, traumatisoituneita lapsia. Vapaaehtoistyöntekijöiden oli vain jatkettava eteenpäin, ei voinut pysähtyä miettimään.
Joskus panssari rikkoontui ja tunteet pääsivät pintaan. Tarja Ranta-Ala-aholle sen aiheutti 8-vuotias syyrialaistyttö, isänsä isot kengät jaloissaan.
– Hän huomasi, että minun oli vaikea selvitä maidon jakamisesta. Ne olivat muovikasseissa, kahdeksan purkkia maitoa ja kertakäyttökuppeja, eikä minulla ollut pöytää eikä minkäänlaista tilaa maassa ryhtyä jakamaan maitoa. Tyttö tuli minun avukseni, halusi välttämättä raahata raskasta kassia. Sitten jaoimme vielä yhdessä vaippoja vauvoille, hän kulki mukanani koko päivän. Lopussa hän sanoi, että voisiko hänkin saada yhden lasin tuoremehua. Voi kauhea, en ollut antanut hänelle yhtään mitään! Hän sanoi vain, että ei se haittaa. Kun työ oli tehty, tyttö painoi peukkua minun kanssani ja sanoi: all right! Sitten hän otti isänsä kengät pois jalasta, otti minua kädestä kiinni ja ryhtyi rallatellen kulkemaan edes takaisin kadunpätkää, Ranta-Ala-aho muistelee.