Mistä on oululaisuus tehty? Hajusta, tuulesta ja murteesta. Nämä elementit toistuvat useimmin, kun ihmisiltä kysyy heidän peruskokemuksiaan pohjolan harmaasta kaupungista.
Kronologisessa tarkastelussa päädytään tarkempiin erittelyihin. 50-60-luvulta muistetaan Raatin jääpallo-ottelut, jotka keräsivät tuhatmäärin hytiseviä katsojia. Sittemmin lajin suosio hiipui olemattomiin, kunnes on alkanut aivan viime aikoina elpyä.
Typpi Oy:n räjähdys tammikuussa 1963 jätti pysyvän jäljen monen tajuntaan. Tiilitornin täystuho värjäsi hanget punaisiksi, räjähdysaalto rikkoi ikkunoita keskikaupungilla asti. Nokkalanmännikössä pikkutyttö veti karvalakin päähänsä ja valmistautui syöksymään kellariin turvaan.
Mukavampi muisto 60-luvusta on, että silloin Oulussakin keskusteltiin vilkkaasti. Asiasta kuin asiasta järjestettiin paneeli. Nuorten käyttäytymistä pohtineessa tilaisuudessa aplodit sai puhuja, joka puolusti oikeutta istuskella näyteikkunoiden ikkunalaudoilla.
Tuiran puutaloalueella eli Madridissa vietettiin lämpimiä lapsuuden kesiä. Siellä sai kiipeillä omenapuissa, syödä marjoja pensaista ja peuhata puutarhatonteilla. Idylli katosi 70-luvulla, kun puu-Tuira pantiin matalaksi ja leikit vaihtuivat pussikaljaan.
Tuolloin Ouluun muuttanut helsinkiläispoika oudoksui täkäläisten jätkien tapaa seistä ringissä ja syljeskellä. Koulun piha täplittyi räkäklimpeistä, Kemiran piipusta nousi sinapinväristä savua, Puolivälinkankaan männyt olivat ruskeita ja kuolleita.
Vastaajien ikäjakaumasta johtunee, että juuri 70-luku muistetaan hajun vuosikymmenenä. Oulu-yhtiö, Typpi (Kemira) ja Toppila Oy olivat kuitenkin lemunneet jo kauan.
Sulfiittisellutehtaiden haju toi yhdelle mieleen herkullisen jauhelihakastikkeen, toiselle ahdistuksen vallassa tutkitut isän kortsut. Kemiran aromi oli pistävämpi eikä muistuttanut mitään aiemmin koettua.
Aina iloinen Pumpeli ajeli ilmaiseksi Veljekset Pohjolan onnikoilla. Talvisin bussien takapuskurista roikkui lapanen tai pari - pojat olivat olleet niin sanotusti hyritsyllä.
Nuorisotappeluiden osanottajamäärät kipusivat kymmeniin. Rintamalinjat kulkivat yleensä kaupunginosien välillä. Toisinaan käytiin sisällissotia tyyliin Peikontie vastaan Menninkäisentie. Joskus piti vallata mäki tai leikkipuisto, joskus tärkeintä oli pieksää vastapuoli.
80-luku toi tullessaan pizzeriat ja paikallisradiot. Keskustan puutalot poltettiin tai purettiin. Letkunpuisto menetti pikkuhiljaa asemansa humalaisten teinien kohtauspaikkana.
Vuosikymmenen loppupuolella kiiman kiertäjät siirtyivät ajamaan ralliaan markettien parkkipaikalle, isonveljen silmien alle. Arinan aukion kutsumanimi Lihatiski painui Rotuaarin myötä unholaan.
90-luvulla sai ruveta nauramaan teknologiakouhotukselle. Kännykkä ehti olla vähän aikaa statussymboli, jota pukumiehet pomppasivat aina tilaisuuden tullen esittelemään.
Myöhemmin hands-free hämärsi hulluuden ja normaaliuden välistä rajaa. Ja jatkoa seuraa: kunhan Oulun yliopistossa kehitetty kännykän virtuaalinäppäimistö tulee markkinoille, saamme tottua tyhjiä kämmeniään sormeileviin kadullakulkijoihin.