Oululainen kirjallisuuden tohtoriopiskelija, tutkija Silja Kukka on ollut mukana valtakunnallisessa työryhmässä toteuttamassa tietokirjaa, joka tarkastelee seksuaalista väkivaltaa Suomessa. Tiiviillä aikataululla realisoitu Tästä saa puhua -teos julkaistiin toukokuussa 2018.
Kukka kertoo prosessin saaneen alkunsa Facebookin #memyös-ryhmässä viime syksynä. Vastaavanlainen, kattavasti ammatillista kiinnostusta herättänyt kirjaprojekti oli samanaikaisesti tekeillä Ruotsissa, ja sille haluttiin myös kotimainen vastine. Samalla ajatuksena oli laajentaa tämänhetkisen yleisen keskustelun polttopisteessä olevaa aihealuetta.
Tuore, kaikille tarkoitettu tietoteos pyrkii avaamaan mahdollisimman moniulotteisesti erilaisten naisten ja muunsukupuolisten kokemuksia.
– Koska kaikki kirjoittajat ovat naisoletettuja, meillä ei ollut kykyä puhua miesuhrien puolesta. Toisaalta keskusteltaessa seksuaalisesta väkivallasta usein unohtuu se, miten voimakkaasti valtasuhteisiin punoutuneesta ja sukupuolittuneesta ilmiöstä on kyse, minkä vuoksi etenkin naiset ja muunsukupuoliset kokevat ahdistelua. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, etteivätkö miehetkin voisi kohdata seksuaalista väkivaltaa.
Kukan mukaan aika tämänkaltaiselle kirjalle oli monella tapaa kypsä. Naiset ovat kyllä aina tienneet vallankäytöstä, mutta vasta nyt siitä uskalletaan kertoa omilla kasvoilla.
– Kyseessä on läpileikkaava ilmiö, joka koskettaa jokaista yhteiskuntaluokkaa. Naisiin iskostettu häpeä on ollut hyvin voimakasta. Haastattelemani kokemusasiantuntijat esimerkiksi kuvailivat ajatelleensa, että ahdistelu kuuluu naisen ja jopa nuoren tytön elämään: mitäs menit nettiin, totta kai siellä huudellaan.
– Mietitään vaikka Teuvo Hakkaraisen saamaa tuomiota. Olen hirveän iloinen, että uhri vei asian eteenpäin, ja toisaalta hämmästynyt, että olen saanut nähdä tämän. Muutama vuosi sitten ei olisi ollut mahdollista, että tällaista todella puitaisiin oikeusasteella. Eikä kukaan tule siellä kyseenalaistaneeksi, että sehän oli vain pikku suukko, mitäs sinä siitä suutut. Se antaa hirveästi toivoa ja voimaa.
Omassa puheenvuorossaan Kukka kirjoittaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien naisten ja muunsukupuolisten kokemasta häirinnästä. Akateemisessa tutkimuksessa englanninkielistä queer-sanaa käytetään kattoterminä luonnehdittaessa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaista kirjoa.
– Kyseessä on termi, jota on aikanaan käytetty loukkaavassa tarkoituksessa, mutta joka on sittemmin otettu omaan käyttöön, jotta siltä katkaistaisiin halventava terä.
Kukan mukaan käsitteet ovat ensisijaisesti työkaluja, joiden avulla helpottaa asioiden ymmärrystä.
– Elämme maailmassa, joka rakentuu sanoista. Jos meillä ei ole sanoja millä kuvata jotain ilmiötä, se rajoittaa samalla sitä, miten asiaa voidaan käsitellä tai miten siitä voidaan edes puhua. Vasta sitten, kun ilmiölle löytyy sana, sitä voidaan ryhtyä rakentamaan identiteetiksi tai hyödyntää kuvattaessa omaa sisäistä kokemusta.
Esimerkiksi termiä ’homoseksuaali’ ryhdyttiin käyttämään vasta 1800-luvulla. Sitä ennen puhuttiin muun muassa sodomiasta, jolla viitattiin ”luonnottomaan” seksuaaliseen kanssakäymiseen heteroavioliiton ulkopuolella, ja jota käytettiin myös rikosnimikkeenä. Kukka muistuttaa, että sanat ovat orgaanisia, ja elävät ympäröivän kulttuurinsa mukaan.
– Jokaisella on myös oikeus sanoutua irti kaikenlaisista leimoista. Mutta silloin, kun sanat nousevat itsemäärittelyoikeudesta, ne voivat olla hyvinkin voimauttavia.
Kukka lisää, että esimerkiksi ’seksuaalinen ahdistelu’ on nykyisin yhteiskunnallisesti tunnistettu luonnehdinta, jonka voi viedä rikosnimikkeeksi. Kun peräänhuutelulle ja kähminnälle on löydetty oma, tunnustettu terminsä, häirintäkin otetaan vakavasti.
Mikä tahansa teko, joka alistaa tai vähättelee toista ihmistä, on väkivaltainen riippumatta siitä, liittyykö toimintaan fyysistä väkivaltaa. Kukka kertoo artikkelissaan vuonna 2013 toteutetusta tutkimuksesta, jonka mukaan jopa 70 prosenttia suomalaisista sateenkaarinuorista on kokenut ahdistelua tai syrjintää. Yleisimmin häirintä sijoittuu pakollisen läsnäolon tiloihin, kuten kouluympäristöön.
– Heteronormatiivisessa maailmassa erilaisuus halutaan paljastaa. Se on ulkopuolelta tulevaa tilan rajaamista, jossa ihmisen seksuaalisuus kutistetaan seksiaktiin. Jos esimerkiksi nainen kertoo käyneensä elokuvissa tyttöystävänsä kanssa, joku saattaa mielessään seksualisoida tämän arkisen tilanteen ja närkästyä, että tarvitseeko tuota lesboutta nyt mainostaa.
Jokaisella on vapaus ja oikeus ajatella sekä uskoa, mitä tahtoo. Kukan mielestä on kuitenkin vallan väärinkäyttöä pyrkiä vaientamaan muiden keskustelua sen nojalla, ettei se satu istumaan omaan arvomaailmaan. Tämä korostuu näkyvissä, julkisissa tehtävissä. Mieleen juontuvat runsaasti huomiota saaneet Pori Jazz -toimitusjohtajan potkut.
– Silloin kun joku kertoo kokemuksistaan, joista minulla on mahdotonta olla omaa, henkilökohtaista kokemuspohjaa esimerkiksi taustani, asemani, tai sukupuoleni vuoksi, tehtäväni on pitää suuni kiinni, kuunnella ja oppia, Kukka korostaa ja lisää, ettei kenenkään ei-heteron pitäisi esimerkiksi Pori Jazzeilla vieraillessaan joutua puntaroimaan sitä, tulisiko tässä eheytyä, tai olenko kuin huumeidenkäyttäjä.
Miten vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa voi sitten ehkäistä omalla toiminnallaan?
– Täytyy tarkkailla omaa käytöstään, jotta voi hoksata niitä tilanteita, joissa mahdollisesti olettaa tai yleistää. Jos tapaat uuden ihmisen, jonka luet naiseksi, ei välttämättä tarvitse heti alkaa kyselemään, että mitäs sinun miehesi tekee, tai tuleeko sinun miehesikin mukaan.
Kukka alleviivaa, ettei toisten ihmisten lähestymistä tarvitse silti karttaa, vaikka kohtaamiset ja tilankäyttö onkin nyt nostettu pöydälle.
– Kannattaa muistaa, että flirtti on mukavaa, molemminpuolista kanssakäymistä, jonka kumpikin osapuolista voi milloin tahansa halutessaan lopettaa. Seksuaalinen ahdistelu taas on lähtöisin valta-asemasta, jossa nähdään oma oikeus naisen huomioon suuremmaksi kuin naisen oikeus koskemattomuuteen ja rauhaan.
Rohkea ja yleissivistävä avaus
Tästä saa puhua on merkityksellinen, yleissivistävä ja tarpeellinen kirja, joka on ilmestynyt kuin tilauksesta tuomaan lihaa luiden päälle kahvipöydän keskusteluihin ja arkiseen ajatustenvaihtoon.
Ihmisläheinen teos ei hyssyttele vaikeitakaan aiheita, kuten vammaiserityistä väkivaltaa, mutta ei toisaalta sorru myöskään dramaattiseen kauhisteluun. Se ei vieraannuta lukijaansa vaikeasti ymmärrettävällä tieteellisellä jargonilla, ja lähestyy aihettaan olematta millään muotoa holhoava.
Vaikka lopussa tutkijat esittävät tiivistetysti omat teesinsä siitä, miten yhteiskunnassa tapahtuvaan seksuaaliseen häirintään tulisi jatkossa puuttua esimerkiksi päätäntäelimissä ja työhierarkiassa, loppukaneettinsa se jättää lukijan itsensä pureskeltavaksi. Kuten Kaarina Hazard luonnehtii, #metoo-kampanja ”pakottaa itse kunkin katsomaan peiliin. Millä tavoin me olemme osallistuneet vallitsevien käytäntöjen ylläpitoon, miten paljon itse hyötyneet niistä?”
On kiinnostavaa, kuinka voimaannuttava hashtag on kääntynyt suomalaisittain monikoksi – #memyös. Se antaa tunnustukselle kollektiivista painoarvoa, jonka avulla edetä yhtenä rintamana. Tällä tavoin ilmaisu ei myöskään henkilöidy yksittäiseen ihmiseen, eikä sitä pysty kukaan omimaan itselleen.
Kirja kertoo senkin, ettei kampanjaa suinkaan käynnistänyt Hollywood-tähti Alyssa Milano. Vähemmän tunnettu seikka on se, että kampanjan loi alkujaan tummaihoinen Tarana Burke keskustellakseen nimenomaan tummaihoisten naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Vasta julkisuuden henkilö oli riittävän näkyvä nostamaan aiheen etualalle.