Suomen maaseudun lääkäripulaa selitetään terveyskeskusten yksinäisellä ja pakkotahtisella työllä, sijaisten puutteella ja sillä, että maalta on vaikea löytää puolisolle työtä.
Kun suuren ja vireän yliopistokaupungin terveyskeskukseen ei hakeudu lääkäreitä, järjestelmässä on jokin pahasti vialla. Opiskelupaikkakunnan työpaikat ovat tähän saakka olleet tavoiteltuja nuorten lääkäreiden keskuudessa.
Oulun kaupunki siirtyi kokonaisuudessaan väestövastuiseen perusterveydenhuoltoon 1990-luvun lopussa. Puolenkymmentä vuotta sitten päästiin sosiaali- ja terveyslautakunnan kanssa neuvotteluteitse sopimukseen yhteensä neljän uuden terveyskeskuslääkärin viran perustamisesta.
Kaupungin väkiluku on sen jälkeen kasvanut ja lääkäreille on siirretty lisää oman erikoisalueen töitä, mutta virkoja ei juuri ole lisätty.
Lääkäreitä jurppii myös se, että työ on vuosi vuodelta rankempaa, mutta siitä maksetaan huonompaa palkkaa.
Väestövastuun alkuperäinen idea oli, että potilaskäynnit ja toimenpidepalkkiot muodostavat olennaisen osan suomalaisen omalääkärin palkasta ja että lääkärit tekevät yhden työpäivän viikossa muita töitä. Tämä sopimus ei kuitenkaan ole toteutunut.
Väestövastuussa oleva lääkäri ei voi koskaan aamulla töihin lähtiessään luvata perheelleen, mihin aikaan illalla hän tulee kotiin.
Työt päättyvät vasta sitten, kun vastuupotilaat on hoidettu, oli heitä sitten kymmenen tai kaksikymmentä.
Lääketieteen opiskelijat järjestävät syksyisin keskuudessaan nettiäänestyksen parhaista kesätyöpaikoista ja palkitsevat parhaita työpisteitä.
Sana on kiertänyt. Ouluun ei kannata hakea töihin.