Talouskriisi pakottaa Oulun kaupungin miettimään uudelleen, miten asioita on järkevintä hoitaa. Moni ehti jo odottaakin laajan tilaajaorganisaation kevennystä. Kaupunkilaisten kantoja palveluista kannattaa kysyä, mutta päättäjien vastuuta ei voi ulkoistaa.
Lama tai syvä taantuma, miten tilannetta sitten kutsutaankaan, on pannut Oulun uusien, tylyjen tosiasioiden eteen. Kaupunki, jolla meni vuosia hyvin, joutuu nyt miettimään leikkauslistoja, virtaviivaistamaan hallintoaan, tehostamaan ja keventämään.
Oulun valtuustolle kerrottiin maanantaina siitä, missä vaihteessa kaupungin talouden ja toiminnan kehittämisohjelman valmistelu on. Vielä ei nähty tai kuultu samantyyppistä leikkauslistaa, jonka Helsingin ylipormestari äskettäin omassa kaupungissaan esitteli ja joka siellä jo ammuttiin luottamusmiesvoimin alas.
Oulun omasta karsintalistasta päästään puhumaan 11. tammikuuta alkaen. Silloin on tarkoitus tuoda julki 30 virkamiestyöryhmän esitykset siitä, miten kaupunki voisi hoitaa palvelunsa pienemmin kuluin kuin nyt.
Silloin ollaan perusasioiden äärellä: millainen kouluverkko kaupunkiin jää, kuinka paljon lähikirjastoja vastedes on, millaisella palvelu- ja tilavarustuksella kaupungin sosiaali- ja terveystoimi aiotaan vastedes hoitaa. Tuosta päivästä alkaen otetaan tosissaan mittaa poliitikkojen päätöksentekokyvystä ja oululaisesta konsensuksesta.
Idean tasolla ajatus siitä, että päätökset tehtäisiin laajan kansalaiskeskustelun perusteella, on erinomainen. Se osoittaa luottamusta kaupunkilaisten arviointikykyyn. Parhaassa tapauksessa yleisöltä voidaan saada jopa ideoita siitä, miten asioita voitaisiin hoitaa nykyistä järkevämmin ja tehokkaammin.
Ei kannata kuitenkaan odottaa, että yleisötilaisuuksien kierros suuresti helpottaisi päättäjien ratkaisuja siitä, mistä luovutaan ja mitä jätetään. Näin siksi, että kansalaisten toiveet ja tarpeet eivät koskaan ole yhdensuuntaisia. Joillekin tärkeintä ovat kattavat kirjastopalvelut, toisille lasten lähikoulu, kolmansille se, että terveysasema pysyy lähellä ja että lääkäriajan saa nopeasti.
Julkisessa keskustelussa esille myös tapaavat päästä ne ihmiset, joilla on eniten aikaa, taitoa ja intohimoa tuoda julki ajatuksiaan. Sitten on hiljaisia kaupunkilaisia, jotka eivät ole uskalla tai yksinkertaisesti pysty ajamaan omaa tai ryhmänsä etua.
Toivottavasti päättäjät tiedostavat tämän ja käyttävät lopullisissa päätöksissään sitä harkintavaltaa, joka heille on vaaleissa annettu.
Talouskriiseistä on enimmäkseen kielteisiä seurauksia, mutta aina jotain myönteistäkin. Oulussa ollaan nyt miettimässä uusiksi toimintatapaa, jota on kutsuttu tilaaja-tuottaja-malliksi tai ydinkunta-palvelukunta-malliksi.
Sen periaate on teoriassa fiksu: on erikseen päättäjäjoukko, joka on perillä siitä, mitä kuntalaiset tarvitsevat, ja sitten on toteuttajajoukko, jonka tehtävä on täyttää nuo tarpeet järkevästi ja kustannustehokkaasti. Oulussa vain kävi niin, että mallin seurauksena oli organisaatiopöhö monessa kerroksissa olevine päälliköineen. Toimijoiden roolitkaan eivät tunnu tulleen selviksi.
Tilaajaorganisaation kokoaminen tiiviimmäksi paketiksi keskusvirastoon vaikuttaa järkevältä siirrolta. Tavoitteeksi asetettu 30 prosentin tuottavuuden kasvu seuraavan viiden vuoden aikana on sekin kiitettävän kunnianhimoinen tavoite. Toisaalta siitäkin voi päätellä, että organisaatiossa on nyt melkoisesti tyhjäkäyntiä.