Jos ja kun Oulun valtuusto päättää, että koko kaupungin henkilöstö lomautetaan viikoksi, se ei olisi ensimmäinen kerta, kun Oulu tähän keinoon turvautuu.
Keskellä 1990-luvun lamaa vuonna 1993 Oulu päätti pistää koko henkilöstönsä kahden viikon pakkolomalle.
Jo edellisenä vuonna henkilöstön määrä oli vähentynyt rajusti, noin 400 työntekijällä: 177 virkaa ja tointa oli lakkautettu, 49 työntekijää irtisanottu ja hieman yli 50 työntekijää sanoutunut itse irti. Loput vähennykset johtuivat eläköitymisistä. Koko katurakennusosasto lakkautettiin noihin aikoihin.
Tilinpäätöksestä selvisi, että menojen kasvu olikin saatu taitettua.
Tästä huolimatta lomautukset toteutettiin. Kaupungin hommissa oli tuolloin noin 8000 henkeä ja säästöä arvioitiin kertyvän 30 miljoonaa markkaa.
Vertailuksi: yhden pennin korotus veroäyriin olisi tuonut 50 miljoonaa markkaa kaupungin kassaan. Se oli myös summa, jonka vaihtoehtona silloinen kaupunginjohtaja Risto Parjanne käytti 500 kaupungin työntekijän irtisanomista.
Tuolloinkin oli käyty henkilöstöjärjestöjen kanssa neuvottelut lomarahojen leikkauksesta. Tulokset olivat yhtä laihat kuin nyt.
Lomautukset alkoivat keväällä. Vain palolaitoksen hälytystehtävät jätettiin ulkopuolelle.
Loppuvuodesta raportoitiin tuloksista. Pakkolomista oli ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Selkeitä säästöjä ei pystytty laskemaan.
Henkilöstöjärjestöt ja hallintokunnat olivat nyt sitä mieltä, että parempi vaihtoehto olisi ollut ainakin osittainen lomarahoista luopuminen.
Lomautukset olivat aiheuttaneet ylimääräistä työtä ja töiden järjestelyjä, stressiä, sairaslomia, jonoja ja ruuhkia. Palvelut olivat huonontuneet.
Kouluissa opetus kärsi, väkivalta ja varkaudet lisääntyivät. Lukioiden rehtorien mielestä koko koulun sulkeminen ja lukuvuoden pidentäminen olisi ollut parempi ratkaisu.
Rakennusvirastossa oli kyllä säästetty henkilöstömenoissa, mutta lisätyöt ja ulkopuolisen konsultin käyttö oli vastaavasti lisääntynyt.
Sosiaalivirastossakaan säästöjä ei kyetty osoittamaan.
Liikuntapalveluissa joitakin ruuhkautuneita töitä oli hoidettu palkattomina ylitöinä.
Ymmärtää siis oikein hyvin, miksi nyt korostetaan, että lomautukset täytyy suunnitella järkevästi. Ei lomautuksia lomautusten vuoksi.
Sen sijaan on entistä vaikeampi käsittää, miksi järjestöt eivät tarttuneet vapaaehtoisiin lomarahaleikkauksiin, joista olisi vielä saanut vapaata. Kysyttiinkö tätä edes työntekijöiltä?
Haeskellessani arkistosta tietoja vuoden 1993 lomautuksista silmään tarttui muutakin ”ajankohtaista”.
Kouluihin harkittiin ateriamaksuja, kaduille ja teille käyttömaksuja. Ne kuitenkin tyrmättiin. Terveyskeskusmaksut sen sijaan tekivät tuloaan. Kirjastopalvelujen tasoa puntaroitiin.
Marraskuussa 1992 nuijitussa budjetissa Pateniemen Honkapirttiin investoitiin 2,5 miljoonaa markkaa.
Joukkoliikennekin oli esillä lomautusvuonna 1993. Päätettiin, että lastenvaunut ja työntäjä pääsevät bussiin ilmaiseksi.
Alcon tytäryhtiö Arctia oli kiinnostunut Vännmannin saaren hotellitornista.
Oulun Pysäköintitalo oli kärsinyt miljoonien kurssitappion valuuttaluotoistaan.
1990-luvun puolivälin jälkeen Suomen talous alkoi jälleen kohentua. Tekisi mieli päättää tämä toteamalla, että selvittiinhän siitäkin lamasta ja niin tehdään nytkin.
Jotain on kuitenkin muuttunut. 1990-luvulla talouskriisi kuritti lähinnä Pohjoismaita ja ennen kaikkea Suomea. Muualla mentiin entiseen tapaan. Nyt tilanne on toinen.
Ja silloin meillä oli Nokia, parhaassa nousukiidossa. Nyt on löydettävä jotain muuta.