Kalevan palstoilla on käyty keskustelua korkeaa rakentamista puolustaen ja sitä vastustaen. Vanhan sanonnan mukaan kolikolla on kaksi puolta, niin tässäkin asiassa.
Tehokasta, siis korkeaa rakentamista puoltavat taloudelliset seikat. Mitä tehokkaammin tontin pinta-alaa hyödynnetään, sitä halvemmaksi se tulee veronmaksajille: teitä, katuja, viemäreitä, vesijohtoverkostoja ja kaukolämpöputkia tarvitaan vähemmän.
Mikä on se kolikon kuuluisa toinen puoli? Se, että asumisviihtyisyys kärsii.
Harvaan asutulla alueella tilanne on tietysti päinvastoin. Korkeatasoinen asumisviihtyisyys ja kaupunkirakenteen liika hajoaminen käy veronmaksajille kalliiksi: sama määrä ihmisiä tarvitsee suhteellisesti enemmän infraa ja saastuttavaa työmatkaliikennettä.
Kumpi puoli on siis oikeassa? Ei kumpikaan ja kumpikin. Kysymys on arvoista. Oulun kasvava väkiluku tarvitsee sekä tehokasta että harvaa asumismuotoa. Asukas itse saa ratkaista kummanlaisessa ympäristössä hän haluaa elää ja asua.
Vastakkain on siis kaksi arvoa, taloudellisuus ja viihtyisyys, äärimmilleen vietynä ahneus ja täydellinen piittaamattomuus taloudellisista arvoista, eli vastuuntunnoton huikentelevaisuus.
Kunnallispoliitikkojen on huolehdittava siitä, ettei kumpikaan äärisuuntaus pääse yksinään sanelemaan ratkaisuja. Kaavoitusvaltaa ei saa myöskään päästää rakentajien päätettäväksi.
Oulu ei tarvitse pilvenpiirtäjiä, mutta ei siitä tuppukylääkään saa tehdä. Lienee yleisesti tunnustettu pääperiaate on se, että mitä lähemmäksi keskustaa rakennetaan, sitä tehokkaampaa ja korkeampaa pitää rakentamisen olla. Sen sijaan omakoti- ja rivitalot sijoitetaan kaupungin laitamille. Näin juuri Oulussa on tehty.
Lukija voi kysyä, miksi sitten Rajakylästä löytyy korkeaa, ympäristöönsä täysin sopimatonta rakentamista. Siksi, että Oulun kaupunginhallituksen maan parhailta asiantuntijoilta tilaama väestöennuste osoittautui raskaasti yliampuvaksi. Tämän virheen seurauksena Rajakyläänkin rakennettiin korkeita kerrostaloja ja puutalo-Tuira tuhottiin.
Tuiran alkuperäisessä kaavaehdotuksessa oli korkeampiakin rakennuksia, mutta tuolloin voimassa ollut palolaki esti niiden rakentamisen.
Taannoin, kolmisenkymmentä vuotta sitten, Oulussa vieraili suurkaupungista kotoisin oleva seurue. Heidät vietiin kiertoajelulle Oulun esikaupunkialueille. ”Tehän asutte paratiisissa”, kuului seurueen reaktio. He olivat asuneet vain taloudellisia arvoja tärkeänä pitävässä ympäristössä. Oulun veronmaksajille kalliiksi tuleva, harvaan asuttu esikaupunkialue toi heidän mieleensä paratiisin.
Heidän kotisuurkaupungillaan ei ilmeisesti ollut joko varaa, halua tai mahdollisuutta esimerkiksi puuttuvan tonttimaan vuoksi asuttaa ihmisiään yhtä ylellisesti kuin Oululla oli ja on yhä.
Näiden kahden arvon, taloudellisuuden ja asumisviihtyisyyden ristiriitaa, voidaan tuskin koskaan ratkaista kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Siksi Oulussakin asiasta kiivaillaan aivan turhaan. Mielestäni Oulussa on kummatkin näkökannat huomioitu aivan kohtuullisella tavalla.
Mutta miten on mahdollista, että oululaiset saavat suitsirengassilmin katsella leuat loksauttavaa näkyä: ostoskeskus keskellä katua! On pakko todeta, että tutkimattomia vaan ei tukkimattomia ovat herrojen tiet ja kadut Oulussa.
Pentti Autere
emeritusvennamolainen
kaupunginhallituksen jäsen 1969–1987
kaupunkisuunnittelutoimikunnan jäsen 1969–1976
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.