Ou­lai­sis­sa ja Yli­vies­kas­sa työs­ken­te­le­vä Riitta Sam­mal­kan­gas pal­kit­tiin vuoden mie­len­ter­veys­työn­te­ki­jä­nä – "Kaikki on lai­tet­tu kult­tuu­ris­sam­me häpeän taakse, pitää vähän va­ral­ta­kin hävetä"

Riitta Sammalkangas on erittäin kiitollinen saamastaan tunnustuksesta. Hän sanoo, että seksuaalisuudesta puhumiseen liittyy suomalaisessa kulttuurissa yhä paljon häpeää.

Kuva: Laura Seppä

Tärkeintä on suvaitsevaisuus, lupa puhua ja oikeus tulla kuulluksi omana itsenään.

Seksuaaliterapeuttina työskentelevä Riitta Sammalkangas näkee työssään, mitä häpeä saa aikaan. Pariskunnat eivät halua tai kykene puhumaan keskenään. Kouluissa sivistetään nuorisoa seksuaalisuuden poluille niukimmillaan pelkkiä lappusia jakamalla. Terveydenhuollon vastaanotolla hoitaja ei pysty kohtaamaan potilasta, jonka lääkitys tai sairaus vaikuttaa seksihaluihin.

– Kaikki on laitettu kulttuurissamme häpeän taakse. Pitää vähän varaltakin hävetä, Sammalkangas huokaa.

Suomen Mielenterveyshoitoalan Liitto valitsi hänet vuoden mielenterveystyöntekijäksi. Tunnustus toisaalta hämmentää, mutta tuo myös äärimmäistä kiitollisuutta, koska se tuli ”omien” taholta.

Sammalkangas kokee painavasti, että joka paikkaan tarvitaan lisää neuvontaa, ohjeistusta, tietoa ja konkretiaa. Seksuaalisuutta pyöritellään hyvin erilaisilla tasoilla.

– Riippuu, kuka on kyseessä. Toisilla on paremmat valmiudet antaa tietoa. Tilanne on muuttumassa, mutta häpeän juuret ovat syvällä, hän huomauttaa.

Sooloseksi on mainio esimerkki. Seksuaaliterapeutti pitää sitä hyvinkin suotavana puuhana ihan jokaiselle.

– Siitä ei ole saanut puhua. Silti miehet ovat maailman sivu vetäneet käteen ja naiset tyydyttäneet itseään omalla tavallaan. Pelkästään miesten yksinoikeus se ei ole.

Puhua kuitenkin pitäisi. Esimerkiksi leikkauksesta toipuvalla voi olla kotona tilanne, että molempia hävettää. Toipilas ei halua eikä jaksa, vaikka tuntuu, että pitäisi. Toinen taas haluaisi, ja potee syyllisyyttä itsensä tyydyttämisestä. Potilaalta kysytään joka käänteessä, kuinka hän jaksaa. Pitäisi kysyä myös, mitä puolisolle kuuluu.

Seksuaaliterapeutin juttusilla käy sekä pareja että yksilöitä. Diagnoosia ei alle tarvita. Liikkeelle voi lähteä minkä tahansa asian kanssa, joka ihmistä itseään häiritsee. Joku tulee autetuksi vähemmällä, toisinaan edessä voi olla vuosien taival.

Haluttomuus nousee esiin usein. Sammalkankaalle on tuttua sekin, että parista toinen haluaisi työstää asioita, toinen ei.

– Joskus joku tulee pakotuksen, kiristyksen tai lahjonnan kautta. Se ei hyödytä. Apu kohtaa ihmisen, kun hän on valmis ottamaan avun vastaan, hän kertoo.

Yksinkin voi silti avautua. Sammalkankaan mukaan toisen käytöstä ei voi muuttaa, mutta omaa käytöstä muuttamalla parisuhteen dynamiikka vaihtuu.

Monia mietityttävät myös identiteettikysymykset. Sammalkangas korostaa, että ihminen syntyy sellaisena kuin on. Maton alle ei voi lakaista esimerkiksi transsukupuolisuutta tai sitä, jos kokee olevansa väärässä kehossa.

– On tärkeää tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Se on jokaisen perustarve, ja kaikilla on oikeus siihen.

Seksuaalisuus on iso osa elämää. Se on ihmiselle yhtä merkittävä tarve kuin syöminen, juominen ja nukkuminen.

– Seksuaalisuutta ei voi kukaan määrittää. Se tulee meihin, kun sydän alkaa lyödä ja loppuu, kun sydän lakkaa lyömästä. Seksuaalisuudesta on lupa puhua, ja on lupa tulla myös kuulluksi, Sammalkangas toteaa.

Ihmismieli on kiehtonut aina. Jo nuorena Sammalkangas pohti, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Ammattiavun tarpeellisuuden hän on havainnut erityisesti hyväksikäytön tai muun seksuaalisen väkivallan kohteiksi joutuneiden ihmisten parissa.

– Jos opettaja tai terveydenhoitaja havaitsee rajatonta seksikäyttäytymistä, tulisi nähdä, mitä taustalla voi olla, esimerkiksi rikottu mieli ja keho. Aikuiseksi ei kasveta tekemällä aikuisten asioita, hän huomauttaa.

Juttua päivitetty 13.4. kello 22.32. Lisätty otsikkoon tieto, että Riitta Sammalkangas työskentelee myös Ylivieskassa.