Seuraan juttusarjaa, jossa lääkärikollegat muistelevat erityisesti mieleensä jääneitä hoitotilanteita. Vastikään siinä kerrottiin vaikeahoitoista astmaa sairastaneesta potilaasta, jolle oli otettu vähin erin käyttöön kaikki erilaiset lääkevaihtoehdot, mutta hengitys ei helpottunut. Lääkitystä säädettiin edelleen ja lopulta aloitettiin jopa immuunijärjestelmää salpaava erikoishoito. Siitäkään ei ollut apua, ja lopulta potilas kuoli astmakohtaukseen kotonaan. Lähiomainen löysi yllätyksekseen vainajan jäämistöstä useita jätesäkkejä täynnä avaamattomia astmalääkepakkauksia.
Kroonisen sairauden hyvään hoitoon sitoutuminen vaatii potilaalta paljon. Näin on erityisesti silloin, jos kyseinen sairaustila ei tuota oireita juuri nyt, vaan hoidon tehtävänä on lähinnä pitkäaikaisvaikutusten estäminen – esimerkkinä verenpainetauti.
Sairauden hyväksyminen osaksi omaa itseä on ilmeisesti joskus psyykkisesti ylipääsemätöntä silloinkin, kun siitä aiheutuu oireita ja hoito tuottaisi selvän avun: lieneekö tällainen mekanismi ollut astmaatikon surkean kohtalon taustalla.
Toinen selitys saattaisi olla tilanteeseen nähden kohtuuton sivuvaikutusten pelko.
Lääkäri ei kyseenalaista potilaan kertomusta: jos tämä sanoo käyttäneensä lääkitystä ohjeiden mukaan ja säännöllisesti, siitä lähdetään. Mikäli odotettua hoitovastetta ei ole kuulunut, on luonnollista nostaa annoksia tai kokeilla toisia lääkkeitä.
Lääkärin ja potilaan suhde perustuu luottamukseen, eikä lääkärin ole helppoa astua ulos roolistaan ja ruveta epäilemään potilaan kertomaa. Vain erittäin hyvässä potilas-lääkärisuhteessa potilas pystyy sanomaan, että pillerit tai suihkeet taisivat jäädä ottamatta.
Tällaisen suhteen rakentumista potilaan ja lääkärin välillä ei ainakaan helpota hoitavan lääkärin jatkuva vaihtuminen, mikä kuitenkin on tavallista sekä terveyskeskuksissa että työterveyshuollossa.
Itselleni työterveyden nuori kollega määräsi pitkäaikaiseen yskään ”kokeeksi” mahalaukun haponeritystä estävän lääkkeen. Kun pari viikkoa myöhemmin olin valmis raportoimaan kokeilun epäonnistumisesta – yskä oli ennallaan, mutta syöminen käynyt hankalaksi –, olivat vaihtuneet sekä työterveyslääkäri että koko toiminnasta vastaava liikeyritys. Mihinkään lääkkeen käytön lopetusta ei kirjattu.
Lääkkeillä on tunnetusti sivu- ja yhteisvaikutuksia. Ennen lääkkeen määräämistä lääkärin pitääkin tarkistaa, miten aiottu valmiste sopii yhteen potilaan mahdollisen muun lääkityksen kanssa.
Lääkkeet vaikuttavat toisiinsa ihmiselimistössä useilla eri mekanismeilla: ne voivat sitoutua veressä samaan kuljetusproteiiniin ja syrjäyttää siitä toisiaan, jolloin vaikutus tehostuu, ne voivat kirittää maksaa muokkaamaan toisia lääkemolekyylejä aktiivisemmiksi tai vähemmän aktiivisiksi, ne voivat myös yksinkertaisesti vaikuttaa samaan elimeen, vaikkapa aivoihin, ja vahvistaa siten toistensa vaikutuksia.
Toinen nuori kollega tokaisi vastikään, ettei hän lääkkeitä määrätessään ehdi kaiken maailman yhteisvaikutuksia selvittämään. Totta onkin, että yhteisvaikutusten vakavuuden ja todennäköisyyden päätteleminen ei ole helppoa pelkän oppikirjatiedon perusteella. Onneksi suomalaisen lääkärin käytettävissä ovat Terveysportin SFINX-PHARAO-tietokannat, joista nämä tiedot löytyvät vaivatta potilaan kulloisellekin lääkecocktailille räätälöityinä.
Lääkäri vastaa joka tapauksessa siitä, ettei lääkityksestä koidu potilaalle sellaista haittaa, joka olisi huolellisella työskentelyllä vältettävissä.
Joskus potilaalle on määrätty lääkettä toisensa perään niin, että lopputuloksena on kasapäin erilaisia valmisteita ja vaikuttavia aineita. Kun reseptit ovat eri lääkäreiltä, kukaan ei saa kokonaiskuvaa. Koska sairaudet tuppaavat kertymään elämän viimeisille vuosikymmenille, tällainen tilanne on usein vanhalla ihmisellä. Iän myötä elimistön toiminnot muuttuvat niin, että monista lääkkeistä riittää pienempi annos kuin se, jonka keski-ikäinen tarvitsee.
On myös lääkeaineita, jotka eivät yksinkertaisesti sovi vanhuksille. Vaikka vanhusten lääkehoidon vuosittaisesta tarkistamisesta on olemassa suosituskin, merkittävä osa lääkkeiden tarpeettomista sivu- ja haittavaikutuksista koituu todennäköisesti tälle potilasryhmälle. Sairaaloissa luulisi pysyttävän perillä potilaan todellisuudessa käyttämästä lääkityksestä.
Oman rajoittuneen käsitykseni mukaan on kuitenkin toivomisen varaa jopa jatkuvan lääkehoidon kirjaamisessa, yksittäisistä antibiootti- ja muista kuureista puhumattakaan. Sekä tällaisen kirjaamisen että e-reseptin suunnitellut hyödyt perustuvat tietysti siihen oletukseen, että potilas oikeasti ottaa hänelle määrätyt lääkkeet.
Vuonna 2013 me veronmaksajat käytimme Kelan kautta lääkekorvauksiin 1,3 miljardia euroa. Vaikka kysymys ei ole vain rahasta, näkisimme varmaan mieluummin, että vain oikeasti käytössä olevat lääkkeet maksetaan ja että ongelmien ilmetessä potilas ja lääkäri tarkastelevat hoitoa yhdessä ja kriittisesti.
Asianmukaisen lääkehoidon hyödyt ovat kiistattomat. Epäilijälle suosittelen vaikkapa Edwin Linkomiehen muistelmien lukemista: sotavuosina moni vastuunkantaja sai tiukassa tilanteessa aivohalvauksen, usein kohtalokkain seurauksin. Heillä kun ei vielä ollut mahdollisuutta verenpainetaudin tehokkaaseen lääkitykseen.
Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri.
Kolumni