Usein vieraan katse paljastaa totuuden. Ystäväni, maailman metropoleissa elämänsä viettänyt arjen filosofi; vieraili jokin aika sitten Suomessa. Kiireettömänä mietiskelijänä hän vietti aikaansa kaduilla ja kuppiloissa ihmisiä ja ympäristöään tarkkaillen. Hän väitti viihtyvänsä. Vihdoin viimeisenä iltana, useamman oluttuopin kumottuaan hän rohkeni ryhtyä rehelliseksi.
?Suomi on mukavanoloinen paikka. Kaikki toimii niin kuin pitääkin. Kaikki on järjestetty hyvin: ihmiset toimivat yhteisten sääntöjen mukaan ja tuntuvat kunnioittavan toisiaan. Kaupungilla näkyy paljon lapsiakin.?
Sitten syvä hiljaisuus laskeutui pöytäämme. Ystäväni huokasi.
?Täältä ei kuitenkaan löydy ostravaa. Se on surullista.? Ja todellakin. Ymmärsin ystäväni sanat ja ymmärsin asian surullisuuden.
Ostrava on kaupunki Tshekissä. Paikka on kuuluisa ainoastaan yhdestä asiasta: rumuudestaan. Vanha teollisuuskaupunki on peittynyt saasteisiin ja mustunut korkeiden tehtaanpiippujen alla vuosikymmenien ellei jo vuosisatojen ajan.
Ostrava on vastakohta kaikelle herkälle ja idylliselle. Kaupungin sävyt ovat tummia ja synkkiä. Ne ovat mustuneen metallin, nokeutuneen tiilen ja ruostuneen raudan värejä. Miksi sellaisia värejä pitäisi näkyä missään? Koska pieni pala ostravaa tekee paikasta todellisen.
Vasta ostrava tekee paikasta uskottavan, oikean ja elävän. Niin kuin ihmisen paheet ja heikkoudet tekevät hänestä inhimillisen ja todellisen. Täydelliseksi tekeytyvä ihminen on tylsä ja ennalta-arvattava. Hän ei ole elävä, ei mielenkiintoinen, ei haastava. Sama pätee paikkoihin.
Paikoilla on omat heikkoutensa. Ne ovat joko nähtävillä tai ne on piilotettu.
Heikkoutensa kieltävä ihminen on kuin vasta kiillotettu lasipalatsi: näennäisesti puhdas mutta jokainen tietää että pinta tahraantuu kyllä ennen pitkää ellei sitä jatkuvasti muisteta kiillottaa.
Suomalaiset pelkäävät omaa ostravaansa. Sen näkee ulkopuolinen heti tänne saavuttuaan. Täällä kaikki sumea pitää kirkastaa, patinoitunut poistaa ja turha tuhota. Pajupuskat perataan pois näkösältä ja voikukat kitketään pois sisäpihoilta. Suomesta puuttuu ostravan ymmärrys.
Puhtaat peilipinnat eivät voi peittää alleen sitä tosiasiaa että ostravaa on olemassa kaikkialla. Niin kuin kaikissa ihmisissä on paheita. Toiset eivät vain uskalla myöntää omiaan. Usein juuri piilotetut paheet ovatkin kaikkein raskainta laatua.
Ei voi olla pelkää sattumaa, että Milan Kundera sijoitti osan esikoisromaaninsa tapahtumista Ostravaan. Kaupunki antoi romaanissa Pila vastavoiman kaikelle kauniille ja tavoiteltavalle: rakkaudelle, toiveille ja idealismille. Ostravassa päähenkilöltä riistettiin hänen vapautensa, unelmansa ja elämänhalunsa. Prahassa päähenkilö eli antaumuksella nuoruuttaan uskoen yhteen oikeaan aatteeseen, yhteen totuuteen ja yhteen suureen rakkauteen. Ostrava tuhosi hänen unelmansa. Mutta ilman Ostravaa unelma ei olisi ollut unelma. Siitä olisi tullut arkea ja totta. Eikä päähenkilön hauras haave olisi alun perin edes näyttäytynyt yhtä viehättävänä ilman vastapuolen, Ostravan, olemassaoloa.
Suomi tarvitsee ostravaa. Maamme menestyjä voi koska tahansa peilata itseään kiiltävien lasipalatsien pinnasta. Mutta joskus kuralammikkokin voi heijastaa tähtitaivaan.