Voin tehdä sen monella tapaa. Voin ostaa vetävännäköisen t-paidan tai kalenterin. Voin ostaa kasan postikortteja tai lipun rokkikonserttiin. Voin ostaa pullonkorkinavaajan, kylpypyyhkeen, kahvimukin tai kalenterin.
Voin hankkia yhtä sun toista jokseenkin turhanpäiväistä tilpehööriä erilaisista myyjäisistä, arpajaisista tai huutokaupoista. Voin ostaa muille hyvää. Tai niin voin ainakin kuvitella tekeväni: tarkoituksenihan on auttaa.
Haluan auttaa syöpäsairaita lapsia tai sodan veteraaneja, voin yrittää pelastaa uhattuna olevan mielisairaalan tai ojentaa auttavan käteni kolmannen maailmaan lasten tai sademetsien uhanalaisten eläinlajien suuntaan.
Ja minähän autan ostamalla.
Yhteiskunta on muuttunut suureksi markkinapaikaksi, ja näillä markkinoilla myös apu on on kaupan. Tämän tosiasian ovat myös hyväntekeväisyysjärjestöt huomanneet. Auttaminenkin täytyy tuotteistaa, myydä ja markkinoida.
Ostamalla auttamisessa on tietysti puolensa. Mutta miksi ihmeessä kenenkään pitäisi ostaa kahdenkymmenen euron t-paita, jonka tuotosta vain neljännes menee siihen tarkoitukseen, jolla paita markkinoidaan. Loput kolme neljännestä rasvaa jo nykyiselläänkin sulavasti rullaavia markkinatalouden rattaita.
Mutta ostamalla on hyvä auttaa, koska silloin auttajakin saa itselleen jotain. Hän saa t-paidan, huivin tai laukun, jota käyttämällä hän voi osoittaa kanssaihmisilleen olevansa hieman parempi ihminen. Oheistuotteet heijastavat omaa glooriaansa myös kantajalleen. Hänestä tulee hieman parempi ihminen. Auttaja, hyväntekijä, mesenaatti.
Hyväntekeväisyysjärjestöt tarvitsevat tukensa. Tyhjänpäiväisten omantunnonvaimentimien ostamisen sijasta järjestöille kannattaisi kuitenkin lahjoittaa puhdasta rahaa. Kukaan ei oikeasti tarvitse nurkkiinsa määrätöntä määrää kynttilänjalkoja tai sokerikippoja. Menköön niihin sijoitettu raha sitten miten hyvään tarkoitukseen tahansa.
Turhuutta ei kaipaa myöskään ympäristömme. Kaikkein käsittämättömintä onkin, että jopa ne järjestöt, jotka kampanjoivat kerskakulutusta vastaan ja kestävän kehityksen puolesta, myyvät mitä ihmeellisintä rihkamaa kerätäkseen rahaa omalle toiminnalleen.
Monessa suhteessa nämä ostamalla autat -projektit tuovat vastenmielisellä tavalla mieleen kouluaikojen luokkaretkirahaston kartuttamisen: myyjäisten järjestämisen. Kukin leipoi tahoillaan samanlaisen kuivakakun ja toi sen myytäväksi yhteisen hyvän vuoksi. Leipomiseen meni tietysti aikaa ja useimmiten siinä meni myös hermot.
Myyjäisiin saapuivat luokan lasten vanhemmat. Ja kaiken ajanhukan ja vaivannäön jälkeen vanhemmat lopulta ostivat takaisin omat jauhonsa ja voipakettinsa hieman jalostetummassa muodossa. Ja sitten ne rahdattiin takaisin siihen samaan jääkaappiin josta ne alun perin oli peräisin.
Mikä tämän tarkoituksena oli? Tietysti kasvattaa lapset protestanttiseen työetiikkaan. Ei jumala laiskoja elätä. Kaikella on hintansa. Eikä apukaan näin ollen voi olla ilmaista.
Itse arvostan suoraa ja vähän välikäsiä sisältävää rahankeruuta. Nykyisille turhuuden markkinoille on jokseenkin turha lähteä näennäisen hyväntekijän asenteella. Ostan t-paitani mieluummin puhtaasta mielihyvästä ja silkasta itsekkyydestä kuin näennäisen auttamisen vuoksi.
Sillä ihan oikeasti auttaminen on antamista. Ei ostamista.