Ydinvoiman vastustamiseen tuhlataan liikaa ruutia. Puolueeseen pitää saada lisää insinöörejä. Maaseudulla ei tule toimeen ilman henkilöautoa. Puoluekokouslounaalla pitäisi tarjota muutakin kuin kasvisruokaa.
Näiden tiivistettyjen ajatusten takana on vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara. Hän on ollut aina erilainen vihreä. Puolueen älykkö ei ole kuitenkaan aiemmin ravistellut ja tökkinyt vihreitä niin kärkevästi kuin juuri ilmestyneessä kirjassaan Vihreä politiikka.
Soininvaaran debattikirja osuu puolueessa ristiriitaiseen vaiheeseen. Puolue kärsi viime eduskuntavaaleissa kirvelevän tappion, mutta presidentinvaali meni siltä paremmin kuin hyvin, Pekka Haaviston tappiosta huolimatta.
Vaikka presidentinvaali onkin tiukasti henkilövaali, vihreillä olisi tuloksesta päätellen kasvupotentiaalia ainakin jonkin verran, etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Suurimpia esteitä kasvun tiellä taitavat olla puolueen pyhät lehmät, jotka ovat kaukana yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja ihmisten arjesta.
Mielipidetiedustelut vaalien välillä ovat perinteisesti osoittaneet vihreille nousevaa kannatusta, mutta ne ovat jääneet toteutumatta vaaleissa.
Alle gallupien jääviä vaalituloksia on aina selitetty sillä, että vihreiden kannattajat ovat laiskoja äänestämään. Se ei ole välttämättä koko totuus. Voisiko olla, että moni jättää äänestämättä vihreitä juuri puolueen pyhien lehmien takia?
Vihreisiin on sitten Koijärven päivien liitetty tiettyjä mielikuvia. Suuri yleisö pelkistää helposti heidät, oikein tai väärin, militanteiksi luonnonsuojelijoiksi, ydinvoiman vastustajiksi ja idunsyöjiksi. Fundamentalistinen vihreys voi olla kirkasotsaista politiikkaa, mutta voi myös karkottaa monia potentiaalisia äänestäjiä.
Vihreillä on moneen muuhun puolueeseen verrattuna yksi suuri etu: tiedotusvälineet ovat harvoin ottaneet puoluetta tiukkoihin pihteihin. Sen politiikkaa on harvoin kyseenalaistettu.
Soininvaara on tajunnut selvästi, ettei vihreät voi enää kasvaa vanhoilla eväillä. Puolueen kannatus on nykypolitiikalla Helsingissä ehkä jo tapissaan.
Ruuhka-Suomen ulkopuolella puolueen on vaikea saada laajempaa kannatusta niin kauan kuin sillä ei ole tarjota sen arkeen mahtuvaa maanläheistä politiikkaa.
Otetaan esimerkiksi vihreiden hellimä joukkoliikenne. Sen suosiminen on oikein väkirikkailla seuduilla, mutta suuressa osassa muuta Suomea, jopa esimerkiksi Oulussa, joukkoliikenne on huono vitsi.
Soininvaaran terve johtopäätös onkin, että koska joukkoliikenne toimii niin heikosti haja-asutusalueilla, niillä ei tule toimeen ilman omaa autoa. Asia on selvääkin selvempi haja-asutusalueiden ihmisille, joille joukkoliikenne ei ole ideologinen vaan tarkoituksenmukaisuuskysymys.
Eniten vihreys liitetään ydinvoiman vastustamiseen. Soininvaara viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan noin kolmasosa vihreiden kannattajista tukee ydinvoimaa ja diehard-vastustajat ovat vähemmistössä.
Tässä kohtaa kuvaan tulevat insinöörivihreät, joiden osaamista puolue Soininvaaran mielestä kipeästi tarvitsee. Puolueelle olisivat kyllä tarpeen ekonomitkin. He voisivat opettaa, kuinka kallista tuulivoima on, vaikka se muuten kuinka hyvää onkin.
Soininvaara on ollut ydinvoima-asiassa oppositiossa ennenkin. Kun eduskunta päätti 2002 viidennestä ydinvoimalasta, Soininvaara olisi halunnut, että vihreät olisi pysynyt hallituksessa. Puolue äänesti kuitenkin toisin puheenjohtajansa Satu Hassin mukana. Linja muuttui viime vuonna, kun eduskunta päätti kahdesta ydinvoimaluvasta. Vihreät pysyi hallituksessa.
Soininvaaran uusajattelu ydinvoimasta on herättänyt puoluejohdossa lähinnä kiusaantuneisuutta. Puheenjohtaja Ville Niinistö ja Haavisto eivät ole ottaneet selvää kantaa. Hassi on entisellä tiukalla linjallaan.
Joka tapauksessa on selvää, ettei vihreistä tule vanhoilla opeilla yleispuoluetta. Kysymys on siitä, mitä puolue haluaa.