Oulunlahdessa on verstas, jossa seisoo puinen putkilo keskellä lattiaa telineeseen tuettuna. Siipiä ei ole, potkuria tai moottoria ei näy, eikä mitään muutakaan sellaista, mistä tavallinen ihminen tunnistaisi sen lentokoneeksi.
Hahmo muistuttaa lähinnä maalle ajautuneen valaan ruhoa. Oikeasti se on mitä parhainta suomalaista innovaatiota viisikymmentäluvulta olevan lentokoneen, PIK-11, runko.
Puisen rungon ympärillä häärii kaksi miestä. Toinen on koneen omistaja, lennontiedottaja Sami Kahilakoski ja toinen on puurakentamisen ammattilainen Mikko Jaakkola.
"Meidän piti oikeastaan vain paikata hieman lohkeillutta maalia siiven yläpinnalta", selittää Kahilakoski.
Pelkällä maalin korjaamisella ei selvästikään päästy. Puinen kone oli siinä kunnossa, että se piti peruskorjata perusteellisesti.
Kangasverhoillut siivet pääsivät ilmailuharrastajien lentokoneenpäällystyskurssille Ranualle harjoitustyöksi jo joulukuussa 2003. Runko jäi odottelemaan aikaa parempaa.
Lennontiedottajan työ vei Helsinkiin, perhe lisääntyi ja lopulta Kahilakoski totesi, että kiireet eivät lopu odottamalla, vaan museorekisterissä oleva kone täytyy laittaa työn alle nyt, jos sillä aikoo vielä lentää.
Alunperin koneen suunnittelu lähes viisikymmentä vuotta sitten lähti Polyteknikkojen Ilmailukerhon idean pohjalta. Suunnittelutyön tekivät Teknillisen Korkeakoulun lentotekniikan laboratoriossa opiskelleet Kai Mellén ja Ilkka Lounamaa professori Arvo Ylisen valvonnassa.
Nyt peruskorjattavan yksilön ja sen kolme sisarusta rakensi "Mikkelin lentokonetehdas", eli joukko ilmailijoita, jotka päättivät kaikki rakentaa samanlaisen koneen ja tekivät yhteisiä välinehankintoja. Taitolentokelpoinen Tumppu lensi ensilentonsa maaliskuussa.1953 ja sen lento-ominaisuuksia ylistettiin peruskorjaajien mukaan kovasti.
Neljästä Tumpusta kaksi on jäljellä. Toinen on museossa ja tämä ainoa enää lentävä PIK-11 päätyi nykyiselle omistajalleen sattuman kautta.
"Lensin lupakirjan Kuorevedellä. Kerran katselin ilta-auringossa kotini suunnasta saapuvaa lentokonetta ja muistan ajatelleeni, että koska työpaikka sijaitsee lentokentällä milloin missäkin päin Suomea, olisi enemmän kuin kätevää kulkea työmatkat lentäen", kertoilee hän.
Sittenpä ei tarvittu muuta kuin lentokokemusta ja lentotunteja tuli kätevästi purjekoneita taivaalle kesäisin eri lentokeskuksissa hinaten sekä kansalaisten turvallisuutta palolentäjänä vaalien. Unelma omasta koneesta oli syntynyt, eikä sitä roihua voinut mikään sammuttaa.
Kahilakoski oli mieltynyt pitkäsiipiseen moottoripurjelentokoneeseen Tuuliaan, mutta yksikään Tuulian omistaja ei halunnut luopua omastaan. Lappeenrannassa hän tapasi miehen, jolla oli kaksi lentokonetta. Toinen koneista oli PIK-11, joka viehätti Kahilakoskea.
PIK-11 ei ollut kuitenkaan heti alkuun kaupan. Sitkeän yrittämisen jälkeen kone siirtyi Kahilakosken omistukseen.
Seurasi kolme vauhdikasta vuotta, jolloin Tumppu kiiti Suomen taivaalla. Kone oli äärimmäisen hyvä lentää ja Kahilakoski kokeili taitolentoakin.
Kun Kahilakoski päätti aloittaa koneen peruskorjauksen, hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä urakan suuruudesta.
"Täytyy tunnustaa, että eivät omat taidotkaan olisi riittäneet", sanoo hän nyt, kun kone on avattu ja neljänkymmenenviiden lentovuoden aikana syntyneet vauriot ovat silmin havaittavissa.
Moottorista valunut öljy on pehmentänyt puun huolestuttavaan kuntoon. "Jatkossa käytänkin moottorissa puuöljyä", veistelee Kahilakoski.
Peruskorjauksen jälkeen lennolle tiedetään tarkkaan, mitä koneen rungon sisällä on.
"Paljon varmemmalla mielellä lähden lentämään kuin ennen remonttia", toteaa Kahilakoski. Hän kertoo, että Tumppu on taitolentoluokan kone ja siinä pyörityksessä rakenteelta vaaditaan lujuutta.
