Kun on seurannut, miten yksi puoluejohtaja toisensa jälkeen on viime aikoina ilmoittanut jättävänsä väliin vuoden 2018 presidentinvaalin, mieleen on tullut presidentti J.K. Paasikiven kuuluisa luonnehdinta virkansa haluttavuudesta.
Tämä on paska virka, ei siinä ole muita etuja kuin kaksi adjutanttia ja Porilaisten marssi, Paasikiven murahdus kuuluu. Urho Kekkosenkin sanotaan käyttäneen sitä.
Porilaisten marssi on entisensä, mutta adjutantteja on nykyään kolme. Muodollista valtaa on paljon vähemmän kuin Paasikivellä ja Kekkosella, mutta sitäkin on toki jäljellä. Lisäksi on kosolti puhe- ja vaikutusvaltaa, jos sitä vain osaa käyttää. Epävarmat maailmankelit nostavat viran painoarvoa.
Puoluejohtajista pyyhkeensä ovat heittäneet kehään jo Juha Sipilä (kesk.), Timo Soini (ps.) ja Antti Rinne (sd.), kolme neljästä suurimman puolueen puheenjohtajasta.
Yksi syy taitaa olla suoraan sanottuna se, ettei ainutkaan kolmikosta halua lähteä ehdoin tahdoin häviämään tasavallan presidentti Sauli Niinistölle kun ja jos hän asettuu ehdolle.
Niinistö on ilmoittanut kertovansa aikeistaan noin vuosi ennen vaalia eli ensi vuoden alussa. Vaikka kaikki merkit viittaavat jatkohaluihin, ilmoittautumista tuskin irtoaa hänestä ainakaan sitä ennen edes rautakangella.
Ei olisi yllätys, jos Niinistö lykkäisi ilmoitustaan vielä pidempään. Esimerkiksi presidentti Tarja Halonen ilmoittautui mukaan vasta toukokuussa 2005 eli vain runsaat puoli vuotta ennen vaalia.
Istuva presidentti lähtee aina vaaliin vaikeasti voitettavana ennakkosuosikkina. Uudelleenvalintamahdollisuudet vain paranevat, mitä pidemmälle ilmoitusta voi pantata. Poikkeus säännöstä on Martti Ahtisaari, joka jäi vuonna 1999 lähtökuoppiin SDP:n sisäisessä presidenttipelissä.
Presidenttiehdokkuus on ollut yleensä kunniatehtävä, josta on ollut hankala kieltäytyä, vaikka voitonmahdollisuudet ovat olleet minimaaliset.
Jo kuulluille kieltäytymisille on kyllä perusteensa. Sipilä on poliitikkona vielä tuore, samaten Rinne. Soini on kokeillut onneaan jo kahdesti.
Sipilän ratkaisua helpotti varmaankin se, että ex-pääministeri Matti Vanhanen ilmoittautui ehdolle volttilähdöllä. Näin vihellettiin samalla Paavo Väyrysen pelimahdollisuudet poikki. Yrittikö Rinne katkaista Eero Heinäluoman ehdokastietä esittämällä Jutta Urpilaista? Jos tämä kieltäytyy, mikä sitten eteen?
Kiinnostavin on perussuomalaisten tilanne. Soini olisi itseoikeutettu ehdokas. Soini kyllä sanoi, että puolue asettaa ehdokkaan, mutta sitä hän ei sanonut, asettaako puolue oman ehdokkaan.
Vuoden 1988 presidentinvaalissa perussuomalaisten edeltäjäpuolue Smp meni suoraan Mauno Koiviston taakse. Malli voi vallan hyvin toistua myös vuoden 2018 vaalissa. Jos puo-lueen gallupkäyrä ei ala nousta, Niinistön tukeminen voisi tuoda nostetta vuoden 2019 eduskuntavaaleihin.
Oma kysymysmerkkinsä on, asettuisiko Niinistö vain oman taustapuolueensa kokoomuksen ehdokkaaksi vai haluaisiko hän taakseen laajemman kansalaisvaltuuskunnan.
Vaikka Niinistön ja kokoomuksen välit eivät näytä järin lämpimiltä, olisi ennenkuulumatonta, että hän ottaisi ensimmäisenä vastaan muun kuin sen kukkapuskalähetystön. Näinhän kävi Kekkosen kaudella, kun ennen vuoden 1978 vaalia ensimmäisenä puolueena häntä saikin asettua keskustan sijasta tukemaan SDP.
Puoluejohtajien kieltäytymiset parantavat pienempien puolueiden ehdokkaiden mahdollisuuksia. Olisiko RKP:n Carl Haglundista seuraavaksi mustaksi hevoseksi? RKP:n Elisabeth Rehn tuli vuonna 1994 puskista ja pääsi toiselle kierrokselle, samaten vihreiden Pekka Haavisto viime kerralla.
Vaikka valta on vähentynyt ja Mäntyniemi kolkko paikka, presidenttiydessä on yhä oma hohtonsa. Suora kansanvaali sitä paitsi kiinnostaa suomalaisia enemmän kuin muut vaalit: se antaa vahvan mandaatin.
Niin kauan kuin presidentti valitaan, ehdolle pitäisi saada mahdollisimman paljon ykkösrivin nimiä, myös puoluejohtajia. Voitto on tärkeintä presidentinvaalissa, mutta ei osanotto siitä kauaksi jää. Vaaleissa on nähty hyviäkin häviäjiä, huonojen lisäksi.
Kolumni