On kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun terroristien ohjaamat lentokoneet iskeytyivät World Trade Centerin kaksoistorneihin New Yorkissa, ja katsotaanpa hieman, mitä sen jälkeen on tapahtunut.
Yhdistyneet Kansakunnat on pahemmassa kriisissä kuin koskaan. Läntinen puolustusliitto Nato on hajanaisempi kuin koskaan. Euroopan unionin tulevaisuudennäkymien päälle on langennut synkkä varjo.
Talouden globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Kauppajärjestö WTO:n tavoitteet ovat vaakalaudalla. Yhdysvaltain ja EU:n välisen kauppasodan todennäköisyys kasvaa.
Kaikkien merkittävien talousmaiden kasvu on pysähdyksissä tai taantumassa. Osakekurssit ovat romahtaneet, ihmisten luottamus tulevaan laskenut.
Monet länsimaat kiistelevät keskenään ja ovat alkaneet halveksia toisiaan. Sekä islamilainen että kristitty fundamentalismi ovat nousussa. Erilaisuuden sietäminen vähenee, tilalle on tullut vihaa ja ennakkoluuloja.
Irakissa käydään sotaa, josta näyttää tulevan pitkä ja sotkuinen, ja joka kaiken järjen mukaan kiihdyttää vihaa entisestään. Maallistunut tyranni Saddam Hussein alkaa ties miten monen miljoonan arabinuoren silmissä näyttää vapaustaistelijalta ja islamin puolustajalta.
Pohjois-Koreassa käynnistellään ydinaseiden sarjatuotantoa.
Heti New Yorkin terrori-iskujen jälkeen moni sanoi, että tämän jälkeen maailma ei ole enää entisensä. Siinä he olivat oikeassa. Muutoksen valtavuus alkaa näkyä nyt, kun aikaa on jo kulunut.
Yksi Osama bin Ladenin tavoitteista saattoi olla vallankumouksellisen tilanteen luominen islamilaisiin maihin, jotta hänen oppiensa mukainen fundamentalismi voisi saada tilaisuuden nousta valtaan. Se tavoite ei näytä toteutuneen, ei ainakaan heti.
Sen sijaan hän saattoikin olla auttamassa vallankumouksellisen tilanteen syntymistä aivan toisaalla, nimittäin Yhdysvalloissa. Harvoin missään demokratiassa on nähty yhtä nopeaa ja dramaattista ilmapiirin ja poliittisen linjan muutosta.
Presidentti George W. Bush nousi valtaan kristittyjen fundamentalistipiirien tuella, ja hänen taakseen oli ryhmittynyt hyvin oikeistolainen, uuskonservatiiveiksi nyttemmin kutsuttu joukko. Jo alusta alkaen Bushin politiikka näytti olevan ideologisesti poikkeuksellisen määrätietoista, mutta silti hän oli 2001 syyskuuhun asti lähtökohtaisesti heikko, epäilyttävällä tavalla virkaansa valittu presidentti.
Terrori-iskujen jälkeinen aika onkin sitten ollut ainutlaatuinen kausi Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa. Bushin hallinnon toiminta on ollut hämmästyttävän varmaotteista, eikä vallankumouksellisesta muutoksesta puhuminen ole liioittelua. Tämän uuden politiikan seurauksista osa lueteltiin kolumnin alussa. Muut seuraukset ovat vielä pitkälti arvailujen varassa.
New Yorkin iskujen jälkeen maailma on muuttunut muutenkin. Kansainvälisestä politiikasta on tullut varjonyrkkeilyä, jossa vastustajista ei edes tiedetä, ovatko he elossa vai eivät. Tosiasiat menettävät merkitystään, tai ainakin niitä tulkitaan miten tahdotaan.
Brittiläinen televisiokanava BBC näytti uutiskuvaa, jossa amerikkalaissotilas kirjoitti tussilla kranaatin kylkeen syyskuun 11. päivään liittyviä terveisiä. Tuo kranaatti ammuttiin Irakiin, jolla ei ollut koko terrori-iskun kanssa mitään tekemistä. Se kranaatti ammuttiin sodassa, jolla on määrä ehkäistä tulevia, teoreettisia terrori-iskuja.
Noudatettu logiikka vaikuttaa absurdin todellisuuspakoiselta. Puhutaan Irakin vapauttamisesta, mutta ainoa pulma on, että vapautettavat näyttävät taistelevan kynsin hampain sitä vastaan. Aiotaan edistää rauhaa ja demokratiaa, mutta tehdään se pommien avulla, ja saadaan koko Irakin kansa yhdistymään heitä verisesti sortaneen diktaattorin taakse. Tämän kaiken siis on määrä vähentää terrorismin uhkaa maailmalla, mutta lentoyhtiöt ovat hätää kärsimässä, koska matkustajat aivan oikein päättelevät tuon uhkan nousevan nyt suuresti.
Yhdysvaltain uutta politiikkaa moittimalla ei kuitenkaan pitkälle päästä. Valittu linja pysyy tosiasiana ainakin seuraaviin vaaleihin, ehkä niiden ylikin. Kuuluisa brittikirjailija John le Carré on puhunut uudesta, "historiallisen hulluuden" aikakaudesta. Joskus sekin päättyy, mutta millaisessa maailmassa silloin eletään?
On mahdoton tietää, millaista käsikirjoitusta Osama bin Laden suunnitteli tai kenties suunnittelee vieläkin. Hänestä ei enää paljon puhuta. Afganistanin ja Pakistanin rajamailla on suuri ei-kenenkään maa, joka ei ole kummankaan maan kontrollissa kuin nimellisesti. Jossain siellä lienevät mullah Omar, talebanien johtaja, ja Osama itse.
Radiosta uutisiaan seuraavalla Osamalla saattaa olla aihetta tyytyväisyyteen. Amerikka pelkää yhä, syystä tai syyttä, ja kanavoi tuon pelkonsa sokeaan voimankäyttöön, joka varmuudella synnyttää uusia terroristeja.
Samaan aikaan kaikki tapahtumat tuntuvat vain kiihtyvän. Nato, EU ja YK ovat halvautuneita ja voimattomia, vanhat liittolaissiteet rakoilevat, ihmiset marssivat kaduilla.
Työhuoneeni seinällä roikkuu virolaisen taiteilijan Leonhard Lapinin teos, jossa Viron lipun päälle on kirjoitettu yksi lause: "Mida teha kuin midagi ei ole teha" (Mitä tehdä kun mitään ei ole tehtävissä). Tuontapainen ajatus on varmasti ollut näinä aikoina monen mielessä. On kuin irrallaan olisi voimia, joita ei mikään pidättele. Tämä aikana, jolloin joukkotuhoaseita aivan oikeasti on olemassa jo siellä täällä uusissa käsissä.
Tähän johtaa fanaattinen usko siihen, että itse on oikealla asialla. Sekä Osamalla että Bushilla tuntuu tuollainen usko olevan, samoin Saddamilla ja Pohjois-Korean Kim Jong Ililla. Kaikki tuntuvat myös olevan täynnä pelkoa, uhmaa ja vihaa.
Sen tien päässä on kaaos, joka on jo hyvällä alulla. Ainoa vaihtoehto se ei saa olla. Koska Yhdysvallat ei ole diktatuuri vaan demokratia, sen kansalaisten valinnat ovat tässä avainasemassa. Tahtoivatko he Irakin sotaa, vai saatiinko heidät tahtomaan sitä?