Vielä viikon päivät, ja suuri joukko koululaisia ja opiskelijoita saa todeta kesälomansa päättyneeksi.
On aika astella kouluun.
Tänäkin syksynä koulun alkaminen tarkoittaa monelle nuorelle myös konkreettista itsenäistymistä. Kaikki ne nuoret, jotka muuttavat ensimmäistä kertaa pois lapsuudenkodistaan, opiskelemaan ja asumaan toisella paikkakunnalle, ovat kovan paikan edessä.
Osa lähtee itkun kanssa, osa riemusta kiljuen. Jokaisella on kuitenkin edessään lukematon määrä asioita, joista joutuu huolehtimaan vain ja ainoastaan itse.
Ensi viikolla monella on edessä uusi koulu sekä uudet opettajat ja koulukaverit. Osalla heistä on samanaikaisesti edessä toinenkin uusi koulu, nimittäin elämänkoulu uudella paikkakunnalla, uudessa kodissa, ja vieläpä ihan yksin.
Purtava pala voi tuntua ajoittain melkoisen kovalta. Lohdutuksena voinee kuitenkin todeta, että aika moni muukin ikäkumppani on sitä samaa palaa pureskellut ja siitä hengissä selvinnyt.
Aikuistumisen ja etenkin itsenäistymisen pakko on suuri haaste niille opiskelijoille, jotka tekevät hyppäyksen äidin lihapatojen äärestä oman katon alle heti peruskoulun jälkeen. He kun ovat vasta 15-16-vuotiaita nuoria, eli käytännössä vielä lapsia.
Nämä lähtijät ovat murrosiän harjalla, tai ainakin vielä sen jälkiaallokossa. Siinä vaiheessa pääseminen pois kotoa tuntuu pikkuisen rennolta, ellei peräti herkulta.
Nuoruuden kapinavaihe ja vanhempien nalkutuksen ulottumattomiin pääseminen helpottaa lähtemistä ja tuntuu vielä tänään, ja varmasti ensi viikollakin, suorastaan hienolta. Kun on oma tupa ja oma lupa, niin saa olla ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa.
Vaan arki se on edessä juhlijallakin. Kun joutuu itse huolehtimaan kaikesta aina aamuherätyksestä lähtien, voi juhlatunnelma hiipua välillä melkoiseenkin koti-ikävään. Jääkaappi ei enää täytykään, eikä ruoka valmistu itsestään.
Likaiset vaatteet eivät kierrä pesukoneen ja kuivaustelineen kautta jälleen puhtaina päälle puettavaksi, eikä kotona enää olekaan aikuista, jolta voi vesisateella pyytää kyytiä kauppaan tai kirjastoon.
Itsenäistä elämää yksin omassa taloudessa aloitteleva nuori varmasti vakuuttelee ymmärtävänsä tämän kaiken.
Ymmärrys on kuitenkin eri juttu kuin asian kokeminen ihan käytännössä. Siksi moni nuori oppii tulevankin syksyn aikana sen, että yksin asuminen ei ole pelkästään asumista, vaan se on myös huolehtimista itsestä ja omista asioista.
Nuoren muutto pois kotoa on vanhemmille aivan yhtä jännittävä tapahtuma kuin nuorelle itselleenkin.
Vaikka vanhemmat kuinka hyvin yrittäisivät valmistaa itsensä ja nuorensa tähän suureen hyppäykseen, niin aina tulee eteen kysymyksiä, joita ei ole huomannut ottaa huomioon ja puheeksi.
"Onko minun pakko syödä aina neljältä, paljonko juusto maksaa, mitä teen jos asunnosta palaa sulake?"
Tuttu mies muisteli juuri pari päivää sitten muuatta päivää 1980-luvun lopulla, jolloin hän kyyditsi 15-vuotiasta poikaansa pois kotoa.
Poika muutti vanhempiensa huomasta Raahesta Tampereelle saakka ja on sillä tiellä edelleen.
Mies kertoi pojan äidin itkeneen käytännössä koko monen tunnin ajomatkan. Tutun miehen mukaan äidin suru oli niin syvä, että jos perheen auto olisi ollut vähänkin tiiviimpi, olisivat he hukkuneet kyyneliin omassa autossaan.
Mies muisteli tuota muuatta päivää hymyssä suin ja jopa naureskellen. Aika kun kultaa muistot, ja äidin surusta ja huolesta huolimatta poika on pärjännyt hyvin.
Tuttu mies ei kuitenkaan kertonut millaisia ajatuksia hänen päässään liikkui tuona päivänä runsaat 20 vuotta sitten.
Kai ne isätkin vähän surevat?