Tulopoliittinen sopimus on vielä voimassa, mutta useat keskus- ja ammattiliitot kuopivat jo lähtökuopissa valmiina seuraavalle neuvottelukierrokselle. Monet liputtavat keskitetyn tulopoliittisen kokonaisratkaisun puolesta, vaikka painotukset myös liittokierroksen suuntaan ovat kasvaneet.
Työntekijöitä on viime vuosina tympinyt vaatimukset palkkamaltista samaan aikaan, kun osinkojen jaossa on saavutettu uusia ennätyksiä. Toisaalta tulopoliittisiin sopimuksiin liittyvät veroratkaisut ovat outoja, sillä veronmaksajat rahoittavat ne itse, vaikka kyse on palkkaratkaisuista.
Palkanmaksukyvyltään heikot ja tuottavuudeltaan alhaiset alat hyötyvät selvästi kokonaisratkaisuista. Liittokierroksilla tiedetään, että vahvat miesvaltaiset teollisuusliitot pystyvät saamaan läpi korotuksia, joista muut voivat vain haaveilla.
Myös julkisen sektorin naisvaltaiset liitot ovat alkaneet ärhennellä ja vaatia teollisuusliittojen kaltaisia korkeita palkankorotuksia ja nykyistä joustavampaa palkkapolitiikkaa kartellien sijaan. Julkisen sektorin naisliitot ovat väläyttäneet jopa Suomen seisauttavaa työtaistelua.
Teollisuusliitoissa korotukset mahdollistaa pitkälti työn tuottavuuden kasvu ja automaatio. Hoiva-alalla ja julkisella sektorilla tehokkuutta ei saada lisää koneista, eikä automaatiosta, vaan siellä tarvitaan ihmistä, hänen ammattitaitoaan, tietojaan ja vuorovaikutuskykyjään. Tähän saakka tuotannon teho on otettu inhimillisestä joustokyvystä. Työttömyyden pelko saa työntekijät nöyriksi, vaikka palkka ei aina riittäisi kunnolla elämiseen.
Voimainponnistukseen virittynyt tila ei jatkuessaan ole tehokas, vaikka sillä lyhyellä aikavälillä saataisiin tulosta. Esimerkiksi terveydenhuoltoalan järjestöt, joiden henkilöstö toimii julkisella sektorilla, ovat perin juurin kyllästyneitä lama-ajalta jääneisiin käytäntöihin. Epätyypillisestä pätkätyöstä on tullut tyypillinen työaikamuoto. Tutkittu tieto siitä, että vakituinen työsuhde sitouttaa työntekijät parhaiten kiristyneisiinkin tavoitteisiin, ei ole auttanut, kun työnantajat hyödyntävät määräaikaisuuksia.
Epätyypillisyys on tuonut työpaikoille kahden kerroksen väkeä. Tavallisten työsuhteisten rinnalla työskentelee pakosta joustavaa, kaikkeen alistuvaa marginaalityövoimaa, joka jää paitsi monista työmarkkinajärjestöjen kesken sovituista eduista. Samalla epätyypillisyyden nurjat puolet korostuvat esimerkiksi vuorotyössä, jossa epätyypillisinä työaikoina tehtävät palkanlisät ovat merkittävä osa kokonaisansiota.
Hoitoalan on ollut vaikea parantaa asemiaan paikkakunnilla, joilla terveydenhuoltoalan henkilöstöä on vielä riittävästi tarjolla. Moni suomalaishoitaja onkin kerännyt rohkeutta ja lähtenyt ulkomaille töihin, yllättävän hyvin kokemuksin. Olot muissa pohjoismaissa eivät juuri poikkea kotoisista, kieltä lukuunottamatta. Hyvällä koulupohjalla ruotsin kieli aktivoituu nopeasti eikä norjakaan ole mahdottomuus.
Välillä kotimaahan palanneiden hoitajien kertomukset oloista naapurimaissa ovat suorastaan hämmästyttävää kuultavaa. Palkka on reilusti parempi kuin kotimaassa, työnantaja järjestää asunnon, työnteko on kokonaisvaltaista hoitotyötä, joka on resurssoitu riittävästi.
Kaiken kukkuraksi työnantaja huolehtii jatkuvasta koulutuksesta ja on valmis sopeuttamaan työajat ulkomaisen hoiturin tarpeiden mukaan. Eikä alentuvasta asenteesta ole tietoakaan. Ahkera, rehellinen ja luova suomalaishoituri on kuumaa kamaa naapurin työmarkkinoilla.
Naapurimaissaammattitaitoinen hoitaja on oppinut myös kilpailuttamaan työnantajat. Houkutus lähteä ulkomaille on suuri, kun voi itse valita, miten ja missä työskentelee ja palkkakin vastaa tehtyä työsuoritusta. Kotimaassa valkoinen sisar on opetettu nöyräksi. Kapina kuitenkin kytee, sillä hoitajakaan ei elä pelkästään potilaiden kiitoksella.
Ei ole suuri salaisuus, että ihmiset pyrkivät koulutuksestaan riippumatta hakeutumaan aloille, jotka ovat kiinnostavia ja hyvin palkattuja. Lähivuosina kenellekään ei voi tulla yllätyksenä, mikäli hyvinvointipalveluihin ei löydy tekijöitä.