Nuori ohjaajalahjakkuus Orson Welles säikytti amerikkalaisia sanojen voimalla 1930-luvun lopulla. Hän ohjasi tieteisromaaniin perustuvan radiokuunnelman, jossa marsilaiset laskeutuivat New Jerseyhyn. Welles yhdisti scifiin uutismaista kerrontaa ja sai ihmiset uskomaan keksittyyn. Pelko oli totta.
Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin sanoilla pystytään samaan. Fiktio ja todellisuus sekoittuvat edelleen, vaikka ihmisten koulutustaso ja käsitys maailmanmenosta ovat aivan toista kuin Wellesin aloitellessa uraansa.
Suomi ei ole ainoa maa, jossa ihmisiltä puuttuu kykyä arvioida itse mikä on totta tai mahdollista. Vielä pahempaa on, että liian moni huomaa muiden epävarmuuden ja pyrkii vaikuttamaan mielipiteillä, jotka perustuvat yksioikoiseen asetelmaan, räikeään liioitteluun tai valehteluun.
Esimerkkejä riittää. Kaupunki ja maaseutu ovat nyt vastakkain tavalla, joka ei perustu asioiden monipuoliseen tarkasteluun. Miehet nähdään stereotyyppisesti naisten alistajina ikään kuin sukupuoli määrittelisi sen, onko ihminen hyvä vai paha.
Villitseminen on levinnyt populistisesta politiikasta julkiseen keskusteluun. Pelkoja osataan ruokkia kuin karulla 1930-luvulla.
Ilmiöllä on vakava puolensa. Tiukat mielipiteet ja leiriytyminen samanmielisten kanssa ovat muuttumassa itsetarkoitukseksi, ja yhteinen tarve sovitella näkemyksiä ja vahvistaa luottamusta on heikentynyt.
Kalajoelta kotoisin oleva tekoälytutkija Timo Honkela arvioi Rauhankone-kirjassaan, että nykyaika ohjaa ihmisiä laittamaan itsensä lokeroihin, jotka etäännyttävät meitä toisistamme. Tietokannat edellyttävät asioiden sijoittamista selkeärajaisiin luokkiin ja tämä kategorisoi myös ajattelua.
Tilanteeseen kannattaa havahtua. Itse kukin voi arvioida toimintaansa ja keskustelutyyliään. Erityisesti kasvatusvastuussa olevien aikuisten ja julkista tehtävää hoitavien pitäisi miettiä millainen jälki omasta toiminnasta jää: keskittyykö mielipidemittelöihin ja vahvistamaan epäluuloja vai tekemään asioita, jotka auttavat omaa ja muiden pärjäämistä. Yksipuolinen, paikoillaan junnaava sanailu ei rakenna hyvää yhteiskuntaa.
”Vertauskuvallisesti olemme kuin viuluja, jotka soittavat sulosäveliä tai karmeita riitasointuja. Oma soitto tarttuu aina muihin. Vihan ja katkeruuden tartuttaminen on vastuutonta”, Honkela valistaa.
Honkela uskoo, että tulevaisuudessa käytössä on teknologioita, jotka lähentävät ihmisiä ja kulttuureja niin, että ihmiset oppivat ymmärtämään toistensa identiteettejä ja kohtaamaan erilaisuutta.
Suomessa tälle on vielä hyvä pohja, koska olemme taustaeroista huolimatta identiteeteiltämme yllättävän samanlaisia, kuten Suomen Kulttuurirahaston ja e2:n tuore tutkimus osoittaa. Yhteiselo onnistuu.
Rauhankonetta odotellessa voimme viritellä jo käytössä olevia yhteistyön ja demokratian välineitä entistä reilummiksi. Sosiaalisesta mediasta on edelleen mahdollista tehdä tärkeä tiedon jakamisen ja rakentavan keskustelun paikka.
Kansalaispaneeleihin voidaan kutsua taustoiltaan erilaisia ihmisiä keskustelemaan ja ratkomaan yhdessä vaikka maahanmuuton tai tasa-arvon ongelmia. Saman pöydän ääressä ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan toisiaan ja käytös on parempaa kuin äkkiväärissä somekeskusteluissa.
Kasvokkain havainnoidaan eleitä ja ilmeitä tarkemmin kuin etäältä, tunteet näkyvät. Tämä vahvistaa empatiaa, kykyä kohdata uusia ajatuksia ja vähentää väärinymmärryksiä.
Tästä vaalikaudesta tuli ison luokan kansalaispaneeli, kun perussuomalaiset otettiin mukaan hallitukseen. Puolue hajosi, mutta jo nyt voidaan nähdä, että vastuu ja lukemattomat neuvottelut ovat lähentäneet soinilaisten näkemyksiä muihin. Sovittelunhalua on puolin ja toisin. Elävän elämän testi politiikan huipulta osoittaa, että pyöreä pöytä on tehokas työkalu.
Myös keskusteluaiheita on vara monipuolistaa. Erimielisyyksissä rypemisen sijaan media voisi olla kiinnostuneempi asioista, jotka yhdistävät erilaisia ihmisiä – yllätyksiä ja uutisoitavaa löytyy sieltäkin.
Myös keskustelun nopeus ja intensiivisyys on syytä kyseenalaistaa, jos ne tarkoittavat huolimattomia lausuntoja ja kaduttavia tekoja. Suomalaisten solumuistissa taitaa olla se, että asioita on viisasta puntaroida, eikä kannata sortua rajuihin yleistyksiin kevein perustein. Neutraalille uteliaisuudelle pitäisi olla enemmän tilaa.
Suomessa maltillisen keskustelukulttuurin hautajaiset ovat pitkittyneet eikä värikäs, ihmisiä jaotteleva tyyli maistu kaikille. Jotta myös aremmat kansalaiset pysyvät mukana yhteisissä pöydissä, meistä jokaisen on kuunneltava, millainen ääni omasta viulusta lähtee. Innokkaimpien soitto ei saa pilata koko orkesteria.
Karina Jutila on yhteiskuntatieteiden tohtori ja e2 Ajatuspajan johtaja.