Muutama vuosikymmen sitten orjuudesta ei puhunut juuri kukaan. Orjuus nähtiin lähinnä historiallisena ilmiönä. Oikeustieteen opinnoissakin se 1960-luvulla vilahti vain yhtenä pykälänä rikoslain 25 luvussa, jossa oli kriminalisoitu valkoinen orjakauppa.
Lainkohdan nimitystä voisi tänä päivänä pitää rasistisena. Sillä tarkoitettiin naisten ja lasten saattamista haureuden välikappaleeksi, niin kuin laissa silloin sanottiin. Kysymys oli seksikaupasta, josta oli 1900-luvun alussa solmittu parikin kansainvälistä sopimusta.
Ihmisoikeudet näyttivät hävittäneen orjuuden. Olihan jo Amerikan itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1776, Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa 1789, YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa 1948 ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa 1950 ihmiset julistettu vapaiksi ja tasa-arvoisiksi.
Orjuutta ei niin vain julistuksilla ja sopimuksilla lakkautettu, sillä orjuuden historia on pitkä. Ensimmäiset tiedot orjuudesta löytyvät jo sumerilaisilta viidentuhannen vuoden takaa ja orjia käytettiin hyväksytysti työvoimana laajasti aina 1800-luvulle saakka.
Antiikin yhteiskunnat olivat orjayhteiskuntia. Kristinuskokin syntyi Rooman valtakunnassa, jonka yhteiskuntajärjestelmään orjuus sisältyi. Olivat juutalaiset itsekin joutuneet orjuuteen ja vapautuneet siitä. Raamatussa onkin lukuisia kohtia sekä vanhassa että uudessa testamentissa, jotka koskevat orjien asemaa ja kohtelua.
Kristinuskokaan ei suojellut orjuudelta. Päinvastoin uudessa testamentissa orjia kehotettiin olemaan kuuliaisia, tottelevaisia ja alistuvia isännilleen. Toisaalta vanhassa testamentissa uhattiin kuolemanrangaistuksella sitä, joka ryösti israelilaisen orjaksi.
Keskiajalla orjuus siirtyi myös länsieurooppalaisiin yhteiskuntiin, eivätkä pohjoismaatkaan olleet poikkeuksia. Viikingit ryöstivät ja kävivät orjilla kauppaa. Idästä novgorodilaiset kävivät ryöstöretkillä itäisessä Suomessa ja ison vihan aikaan 1700-luvun alussa kymmeniä tuhansia ihmisiä vietiin orjiksi Venäjälle. Joukossa oli myös lapsia. Kahden paluusta Suomeen, Topelius on kertonut Koivu ja tähti-tarinassaan.
Antiikista alkaen on ollut ihmisiä, jotka eivät ole hyväksyneet orjuutta. Orjuuden vastainen liike alkoi kuitenkin varsinaisesti Amerikasta 1700-luvun lopulla, jolloin perustettiin orjuutta vastustavia yhdistyksiä ja kveekarit alkoivat pitää orjuutta epäkristillisenä.
Pohjoisvaltiot kielsivät uusien orjien tuonnin vuonna 1807. Etelävaltioissa orjuus loppui vasta Amerikan sisällissodan seurauksena 1865. Vähitellen orjakauppa kiellettiin muissakin maissa kuten Ruotsissa vuonna 1813. Ruotsi ei ollut kuitenkaan suurimpia orjakaupan harjoittajia. Niitä olivat suuruusjärjestyksessä: Portugali, Iso-Britannia, Ranska, Espanja, Hollanti, Yhdysvallat ja Tanska.
Institutionaalisen orjuuden lakkauttamisen myötä orjuuden määritelmä myös muuttui. 1800-luvulle saakka orja oli omaisuutta, samalla tavoin omistamisen ja kaupan kohde kuin vaikkapa hevonen. Orjuus määriteltiinkin silloin ihmisen pitämisenä toisen omaisuutena pakkotyössä.
Nykyisin orjuudessa oleellista on se, että toinen henkilö tai instituutio kontrolloi ja käyttää hyväksi toista henkilöä sellaisella tavalla, että tältä riistetään valinnanvapaus esimerkiksi siten, ettei hänen sallita poistua työstään tai vaihtaa työpaikkaa.
Nykypäivänä orjuus ilmenee monessa muodossa, esimerkiksi sitomalla työntekijä työhön lainanmaksulla. Työntekijä pakotetaan silloin jäämään työpaikalleen, koska hän on velkaa työnantajalleen. Työstä toisaalta ansaitsee niin vähän, ettei työntekijä koskaan pysty maksamaan velkaansa, jolloin hänen lapsensakin voivat periä velan.
Orjatyössä on kysymys valtavista summista ja ihmismääristä. Walk Free Foundationin julkaiseman globaalin orjuusindeksin mukaan orjuuden määräksi maailmassa arvioidaan 36 miljoonaa ihmistä. Eniten orjia on lukumääräisesti Intiassa, Kiinassa ja Pakistanissa, väkilukuun suhteutettuna Mauretaniassa, Uzbekistanissa, Haitissa, Qatarissa ja Intiassa.
Orjuus liittyy nykyään kuten ennenkin, seksiin ja työhön. Yhtenä orjuuden muotona on ihmiskauppa, jossa ihmisiä siirretään parituksen kohteiksi tai pakkotyöhön. Ihmiskauppa on ase- ja huumekaupan ohella taloudellisen rikollisuuden tuottoisimpia muotoja.
Ihmiskaupan torjumiseksi on 2000-luvulla saatu aikaan joukko kansainvälisiä sopimuksia, viimeisimpänä Euroopan neuvoston yleissopimus (CETS No. 197), joka tuli Suomessa voimaan vuonna 2012.
Sopimukseen liittyy seurantajärjestelmä GRETA, jolle maat joutuvat raportoimaan ihmiskauppatilanteestaan. Suomalaisena raportoijana toimii vähemmistövaltuutettu eli tällä hetkellä Eva Biaudet.
Raportin mukaan uhrin tunnistaminen on suuri ongelma ihmiskaupan torjunnassa. Uhrit ovat useimmiten riippuvaisessa asemassa olevia, yhteiskunnan heikompiosaisia ja kielitaidottomia. He pelkäävät työpaikan menetystä tai karkotetuksi tulemista. Viranomaisillakin on monessa maassa ennakkoasenteita. Vierasmaalaiset työntekijät ja prostituoidut eivät ansaitsisi suojelua tai myötätuntoa.
Yleissopimusta sovelletaan kuitenkin riippumatta siitä, onko uhri tullut maahan laillisesti vai luvattomasti. Uhrit voivat olla naisia, miehiä tai lapsia, jotka yrittäessään tavoitella parempaa elämää päätyvät hyväksikäytetyiksi.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.