Itämaisuus on yksi tämän ajan trendi, mutta vain yksi monista. Vaatteissa on kirjailuja, loistavia värejä, läpinäkyviä kankaita ja nomadivaikutteita. Vain taiteelliset ansiot eivät selitä Turkin euroviisuvoittoa eikä Uzak-filmin palkitsemista Cannesissa.
Radiosta kuuluu "Techno Arabiaa" ja "Arab Beats and Flavours". Sisustuksessa käytetään suuria sametti- ja silkkityynyjä, ja pöydät katetaan itämaisen runsaiksi ja pimeän vastapainoksi punaisen sävyillä, kullalla ja kynttilöillä.
Berliinin designmuseossa Vitrassa on itämainen sisustusnäyttely ja Wienin museossa orientalisminäyttely. Mutta varsinaista orientalismin kuumetta, jossa on mausteina eksotiikkaa, erotiikkaa ja salaperäisyyttä, ei pysty enää syntymään, sillä maailma on enää kylä, jonka jokaiseen kolkkaan pääsee vuorokaudessa.
Nykyajan taidepiirien kiinnostus itämaisuutta kohtaan ei voi olla kuin laihaa teetä 1800-luvulla Euroopassa vallinneeseen "orientmaniaan" ja "egyptomaniaan" verrattuna.
Orientilla käsitettiin islamin uskoisia maita Välimeren ympäristössä ja Aasian puolella. Orienttina pidettiin myös siihen aikaan Kreikkaa, Balkanin maita ja Krimiä. Euroopan kyljessä oleva orientti herätti uteliaisuutta vanhan kulttuurin ja islamin vuoksi.
Orientti kiinnosti englantilaisia
Itämainen matka-näyttely kuvaa itämaisuutta 1800-luvulla eläneiden itävaltalaisten taiteilijoiden silmin, ja näyttelyn katalogi pohjustaa ilmiötä laajemmin eurooppalaisena ilmiönä.
1800-luvulla suomalaiset taiteilijat ja tiedemiehet muutamia poikkeuksia lukuunottamatta eivät suunnanneet itämaihin, vaan itään, jossa etsittiin suomalais-ugrilaista kulttuuria.
Orienttiin matkustivat etupäässä englantilaiset, ranskalaiset. Ehkä rovaniemeläinen taiteilija Juhani Tuominen on taiteessaan tavoittanut jotain samaa, mikä viehätti 1800-luvun orientalisteja. Hän etsi ja etsii ehkä edelleenkin vanhana restauraattorina menneitä kerrostumia ja kertoo niistä aikaan sopivalla tavalla.
Mutta 1800-luvun taiteessa annettu kuva itämaisuudesta ei ole totuudenmukainen, vaan eräänlainen länsimaalaisten tekemä yksipuolinen klisee, joka ruokki sivilisaatioon väsyneitä eurooppalaisia.
Taidesalongeissa ihasteltiin eksoottis-eroottisia kuvia haareminaisista ja napatanssijoista. Renessanssista lähtien vuoteella makailevan naisen aihe liitettiin orientalismissa Kleopatraan tai odaliskeihin ja heidät ympäröitiin itämaisella tai antiikkisella esineistöllä. Intohimot, julmuus ja dekadenssi näkyivät orjamarkkina- ja kylpylänäkymissä.
Taiteilijat seurasivat miehittäjiä
Marssijärjestys orientalismiin 1800-luvulla oli ajallisesti seuraava:miehittäjät ja vapaustaistelijat perässään tiedemiehet ja taiteilijat, sitten aatelisto ja hienostelijat. Erittäin merkityksellinen oli Napoleonin sotaretki Egyptiin 1798.
Sotilaallisesti reissu oli surkea, mutta tieteellisesti mahtava. Sotajoukon mukana oli 167 tiedemiestä, joiden tehtävä oli kuvata "maan ihmeellisyys" ja kaivaa esiin "koko ihmiskunnan tieteen ja taiteen kehto" ja liittää henkisesti keisarius antiikin faaraoiden perilliseksi.
Matkan jälkeen Ranskassa sadat kirjoittajat, piirtäjät ja syövyttäjät työstivät 24-osaisen teossarjan Description de l´Egypte. Se käännettiin englanniksi ja saksaksi, ja se oli valtava hitti ja kirjastojen sensaatio. Kirjoissa kerrottiin tarkasti maan eläimistä, kasveista, faaraoiden ajan ja islamin erikoisuuksista, kylistä ja kansasta kuvien kanssa.
1799 oli sattunut myös se onni, että löydettiin Rosetten läheltä kivi, jonka avulla Champollion pystyi avaamaan hieroglyfien lukutavan. Ranskalaiset ja englantilaiset olivat orientin tutkimuksessa kärjessä ja pisimmällä.
Kun katselee nykyään antiikin kulttipaikoilla erimaalaisia turisteja, niin ranskalaiset erottuvat kiinnostuneimpina ja tietävimpinä. Heillä on arkeologinen tietous säilytetty opetuksessa ja heidän antiikin tietämystään ei voi verrata toisiin eurooppalaisiin. Heillä on myös hyvät kulttuurioppaat.
Mutta itävaltalaiset antoivat myös oman panoksensa orientalismiin. He saavat ylpeillä keisarinna Maria Theresian perustamasta orientaalisesta akatemiasta, joka antoi vaikutteita islamin tutkimiseen.
Joseph v. Hammer Purgstall kirjoitti ensimmäisen saksankielisen Levanten matkaoppaan 1811 ja hänen aikakauslehtensä Fundgrube des Orients antoi herätteen Goethelle kirjoittaa teoksen West-östlicher Divan. Hammer-Burkstallin oppilas Alfred v. Kremer (1828-1889) on modernin islamtieteen perustaja. Hänen kirjaansa Culturgeschichtedes Orients unter Kalifen (1875/77) siteerataan edelleenkin.
Kansa ei uskaltanut Kairoa pidemmälle
Tavalliset ihmiset eivät lähteneet Euroopasta vielä 1800-luvulla turisteina Turkkiin, Krimille, Egyptiin, Palestiinaan, Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon.
Olosuhteet eivät olleet vielä valmiit. Tavalliset ihmiset tyytyivät kummastelemaan idän ihmeitä maailmannäyttelyissä, kirjoista, sanomalehdistä ja piirroksista. Esimerkiksi Wienin maailmannäyttelyssä 1873 oli kokonainen itämainen kortteli.
Sinne oli rakennettu mm.turkkilainen, marokkolainen ja persialainen talo. Alueen ylpeys oli egyptiläinen palatsi, jossa oli asuintilat myös Egyptin varakuninkaalle. Hän oli tutustunut keisari Franz Josefiin Suezin kanaalin avajaisissa 1869.
Siellä esitettiin ensimmäistä kertaa Verdin ooppera Aida. Liikenneyhteydet helpottuivat orientiin pyrkiville 1800-luvulla. Tavallisin yhteys lähti Venetsiasta. Vuodesta 1837 lähtien pääsi Triestestä viidessä päivässä laivalla Aleksandriaan, ja Kairon ja Aleksandrian välillä oli rautatie vuodesta1855 ja yhteys Algerin ja Tunisin välillä 1860.
Yleensä hienostelevat matkalaiset eivät uskaltautuneet Kairoa pitemmälle. He pysyttelivät Hotel du Nilissä. Ei ollut karttoja, kameleita oli vaikea saada, ei ollut omakielisiä oppaita, hygienia ei vastannut eurooppalaisten aatelisten ja porvarien tasoa, ei osattu varustautua olosuhteisiin.
Thomas Cook&Son järjesti kyllä jo vuodesta 1869 lähtien laivamatkoja Niilillä. Ylellinen Orient-Express-juna Konstantinopolista Wienin kautta Lontooseen kulki vuodesta1888.
Näyttely "Orientalische Reise. Malerei und Exotik im späten 19. Jahrhundert" 16.10.03-12.4.04 Wien Museum Hermesvilla