Orava vaihtaa karvansa keskikesällä, ja muun karvan mukana vaihtuvat myös korvatupsut. Punaisen kesäoravan korvat ovat pyöreät kuin karhulla. Korvatupsut ja uusi talvikarva alkavat kasvaa syksyllä. Väri on oravan tyypistä riippuen melko vaihteleva. Tummia mustahäntäisiä kuusioravia on enimmäkseen Etelä-Suomessa, punahäntäistä vaaleaa mäntyoravaa löytyy enemmän pohjoisesta. Eniten on ruskeahäntäisiä oravia ja väritysten välimuotoja.
Silloin kun luonnonturkiksilla oli arvoa, oravan värityksen eri muodot tunnettiin tarkkaan. Puhdas mäntyorava oli harvinainen, haluttu ja kallis. Pihkanahat on metsästetty moneen otteeseen Suomessa vähiin, mutta tehokkaan lisääntymisvauhdin vuoksi orava on noussut vinhasti kannan aallonpohjasta heti kun metsästys on kielletty.
Kannan jyrkät vaihtelut kuuluvat oravan olemukseen. Oravien määrä saattaa romahtaa, mutta nousta muutamassa vuodessa huippuunsa. Miksipä ei, hyvissä oloissa oravaemo pyöräyttää yhteen poikueeseen kahdeksan jälkeläistä, ja erityisen hyvässä ruokatilanteessa poikueita voi olla kolme kesäkauden aikana. Kyllä sillä vauhdilla kanta kasvaa. Kaksi poikuetta vuodessa on tavallinen määrä.
Kun iso oravapoikue asettuu pihapiiriin, on keskikesällä luvassa säpinää. Jos oravat löytävät varastorakennuksista sopivaa syötävää, tiedossa on myös ylimääräistä siivoustyötä. Sitä on saattanut aiheuttaa myös oravanaaraan tekemä oleskelupesän kevätremontti perheenlisäystä varten. Kesämökille tulijaa kohtaa joskus epämiellyttävä yllätys, jos yläpohja on eristetty mineraalivillalla ja sinne vie oravankokoinen reikä. Aika usein reikä löytyy, ja sitä kautta eristevillaa on päätynyt pieninä palasina oravan pesään ja koko pihapiiriin.
Oravan pesä ei ole mikään harakanpesä: seinät saattavat olla kymmenen sentin vahvuiset ja sen lämmönpitävyys - insinöörin sanoin K-arvo - on niin hyvä, että pakkasilla pesässään makoileva orava nauttii kymmenen asteen lämmöstä.
Kun tuollainen naavalla, sammalilla tai eristevillalla kokoon tilkitty iso risupallo sitten vanhuuttaan muksahtaa puusta alas, on siivo armoton. Ennen kuin pihkanahan kiroaa alimpaan loukkoon, voi palauttaa mieleen sen historiallisen merkityksen.
Vielä 1950-luvulla orava oli rahassa mitattuna Suomen tärkein riistaeläin. Myytyjen nahkojen arvo ylitti kaksinkertaisesti seuraavana tulleen metsosaaliin rahallisen arvon.
Koko suomen kielen sana raha on kotoisin oravannahasta. Missä raha, siellä verottaja. Suomalaisten verotuksen vanhin perusyksikkö lienee kiihtelys, joka tarkoitti 40 oravannahkaa. Oravan avulla määriteltiin myös muiden eläinten nahkojen arvot. Oikein hyvälaatuisen punaketun nahka oli yhden kiihtelyksen arvoinen, karhun nahka kolmen.
Karhuja ei ole koskaan kaadettu niin paljon, että niiden määrällä olisi ollut kansantuloon merkitystä. Oravia on. Turkismetsästyksen kulta-aika Suomessa viime vuosituhannen puolivälissä perustui suurelta osin oravaan. Silloin oravan kannanvaihtelut sanelivat ison osan maahan tulevan ulkomaisen valuutan määrästä.
Oravan nahka oli vielä 1950-luvun alussa niin hyvässä kurssissa, että maa- ja metsätalousministeriö määritteli oravan metsästysajaksi joulun ja uudenvuoden välin. Syynä oli sotakorvauksia maksavan Suomen riippuvuus metsätyöntekijöistä. Joulun lepopäivien ulkopuolelle sijoitettu oravanmetsästys olisi tyhjentänyt pohjoisen savotoita työmiehistä näiden lähtiessä parempien tienestien hakuun.
Sotakorvaukset maksettiin ja pian sen jälkeen romahti myös oravannahan arvo. Maailma muuttui, eikä luonnonturkiksille enää ollut kysyntää.
