Psykiatri, kirjailija ja aamutelevisiosta tuttu jälkiviisas Claes Andersson tarinoi lauantaina ääriään myöten täynnä olleelle Madetoja-salilliselle opettajia ihmiselämän kriiseistä ja tavoista selviytyä niistä.
Viime viikkoina liikaakin korvissa soinut kriisi-sana ei kuitenkaan nyt viitannut kerran elämässä koettaviin katastrofeihin, vaan kehityksen mukanaan tuomiin ristiriitoihin ja valintatilanteisiin, joita koemme joka päivä. Vanhempien lisäksi myös opettajakunta kohtaa lapsen ja nuoren päivittäin. Keinoja elämänhallintaan voi myös harjoitella.
Psykiatri tai ei, Andersson toteaa ennen saliin astumistaan, ettei missään nimessä halua tulla neuvomaan kasvatusalan ammattilaisia.
"Opettajat tekevät varmasti yhteiskunnan tärkeintä työtä."
Ihmisen ikävä toisen luo
Kriisin kourissa kamppailevaa lähimmäistä voi auttaa paitsi tarjoamalla olkapäätä, myös tekemällä yhdessä asioita. Neuvojen antaminen voi sen sijaan tuntua kriisitilanteessa olevan mielestä vähättelyltä.
"Hyvässä yhteiskunnassa on arjessa ihmisiä joiden kanssa puhua. Kaikkien ei tarvitse olla ammattiauttajia. Suomessa on tavallista, että varsinkin keski-ikäiset miehet eivät välttämättä osaa puhua ongelmistaan, tai heillä ei ole ketään jolle puhua. Yksinäisyys tiivistyy helposti joukossa, varsinkin tornitalot ovat täynnä yksinäisiä sieluja."
Andersson pitää itseään etuoikeutettuna, sillä hän on saanut toteuttaa itseään opiskelemalla, kirjoittamalla ja olemalla mukana politiikassa. Kirjoittamisessakin hän on päässyt kokeilemaan eri tyylejä.
"Surullisinta on se, että ihminen ei pysty toteuttamaan unelmiaan syystä tai toisesta. Se altistaa tyhjyyden ja toivottomuuden tunteille."
Oman elämänsä sepät
Kehitykseen kuuluvien kriisien ohella Andersson kertoo kokeneensa pienoisen elämänmullistuksen kesällä 1999, kun hänelle tehtiin kaksi ohitusleikkausta. Silloin hän itse tiedosti tilanteen olevan otollinen masennuksen iskemiselle, mutta toisin kävi. Hän alkoikin soittaa pianoa.
"Pahaan oloon auttaa se, että tekee sitä mikä tuntuu kivalta. Yhdessäoloon läheisten ihmisten kanssa kannattaa myös panostaa", Andersson listaa.
"Jokaisen tulee tehdä itse omat ratkaisunsa. Ajan kuluminen auttaa aina. Aika on tärkeä, koska jollain tavalla pitäisi ymmärtää omia reaktioita. Loukkaantuminen ja uhrin aseman ottaminen voivat johtaa negatiiviseen kierteeseen. Ajatukset pitäisi kääntää positiivisiksi."
Tällä hetkellä Andersson kirjoittaa proosaa, ja luennointikeikat katkaisevat ikävästi luomisprosessin, mutta tarjoavat toisaalta mahdollisuuden oppia uutta. Teoksen olisi tarkoitus valmistua syksyllä, mutta prosessi voi myös venyä. Jos niin käy, ei se kaada maailmaa.