Oppositioon pudotetut vanhat hallituspuolueet kokoomus ja vasemmistoliitto joutuvat opettelemaan uuden roolin. Jo tiistain pääministeriäänestys antoi viitteitä tulevasta. Uuden punamultahallituksen ulkopuolelle jääneet puolueet antoivat heti ensimmäisen tilaisuuden tullen viitteitä siitä, mitä tuleman pitää. Anneli Jäätteenmäelle ei suotu kuherruskuukautta, vaan äänestyksessä pääministeristä tiistaina kaikki eduskunnassa olleet opposition kansanedustajat painoivat punaista nappia. Lopputulokseen tällä ei tietenkään ollut mitään merkitystä, mutta se viestitti siitä, että Jäätteenmäki saa varautua ärhäkkään oppositiopolitiikkaan.
Jopa muodollisuuksiakin arvioidaan poliittisesti.
Uusi kolmen puolueen hallitus merkitsee paluuta terveeseen parlamentarismiin. Ylileveä hallituspohja voi olla paikallaan poikkeusaikoina, mutta nyt viiden - vihreiden erottua tosin neljän - puolueen hallitus ehti hallita Suomea kahdeksan vuotta.
Keskustan puheenjohtajalle lankesi Paavo Lipposen hallitusten aikana automaattisesti oppositiojohtajan titteli puolueen suuruuden takia. Koko oppositio henkilöityi samalla siihen hyvin pitkälle. Nyt tilanne on toinen.
Opposition suurin puolue on kokoomus, joka ehti olla hallituksessa yhtä mittaa 16 vuotta. Keskisuurilla puolueilla vasemmistoliitolla ja vihreillä on myös tuoretta hallituskokemusta. Kristillisdemokraateilla on selvä tarve korottaa profiiliaan entisestä, ja myös perussuomalaiset voivat kolmen edustajan voimin näkyä ja kuulua paljon paremmin kuin ennen.
Etenkin hallituksessa olleilla puolueilla on paljon sellaista tietoa ja kokemusta, jota ne voivat käyttää hyväkseen pannessaan kampoihin Jäätteenmäen hallitukselle. Se ei hallitusta heiluta niin kauan kuin punamullan omat rivit eivät rakoile, mutta se voi tuoda — ja toivottavasti tuo — uutta väriä politiikkaan.
Yksi Jäätteenmäen hallituksen omista projekteista on kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma, jonka tarkoitus on saada suomalaiset taas kiinnostumaan politiikasta. Vahva ja ärhäkkä oppositio on hyvä tapa saada kiinnostus nousuun.
Samalla hallituksesta pudotetut puolueet joutuvat keskenään kilpailemaan siitä, minkä puheenjohtajaan henkilöityy keskustalta vapautunut oppositiojohtajan titteli. Luontevimmin henkinen johtajuus lankeaisi kokoomuksen Ville Itälälle siksi, että kokoomus on ainoa puolue, joka omin voimin voi tehdä välikysymyksen. Muut joutuvat hakemaan liittolaisia toisistaan.
Itälälle oppositiokausi saattaa tarjota tilaisuuden uuteen alkuun. Hän pääsee vihdoinkin pois vahvan edeltäjänsä Sauli Niinistön varjosta. Jos hän pelaa korttinsa oikein, kokoomus saattaa nousta hallituksen vahvimmaksi haastajaksi. Mutta se vaatii aikaa, eikä ole varmaa, onko kokoomusväki sitä valmis antamaan vaalitappion kärsineelle puheenjohtajalleen.
Sateenkaarihallituksen muisto tuskin enää paljon yhdistää kokoomusta, vasemmistoliittoa ja vihreitä. Kukin niistä joutuu hakemaan itse oman roolinsa. Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimeksellä on tässä erityisen paljon ristipaineita. Ärhäkkää oppositiopolitiikkaa rajoittaa tarve pitää sillat kunnossa SDP:hen politiikassa ja ay-liikkeessä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä realistista linjaa vetävän Siimeksen hengenheimolaiset ovat vähissä.
Vihreillä on helpompaa. Riittää, että puolue ei katoa näkyvistä, ja siitä ainakin puheenjohtaja Osmo Soininvaara osaa lausunnoillaan pitää huolen. Todellisten vaikutusmahdollisuuksien puute voi silti turhauttaa monia vihreässä oppositiossa.