Parhaillaan on menossa mittava lukiouudistus, joka rakenteita muokkaamalla pyrkii lisäämään opiskelijoiden hyvinvointia, opintojen työelämäläheisyyttä ja kansainvälisyyttä sekä helpottaa siirtymistä lukio-opinnoista jatkokoulutukseen ilman välivuosia.
Korkeakoulututkintoon asti tulisi työntää yli puolet suomalaisista. Lukiosta korkeakouluopintoihin luiskahtaisi nuoria huippuosaajia, joita hamutessaan monikansalliset suuryritykset intoutuvat investoimaan Suomeen.
Keinoiksi tarjotaan nykyistä syvempää yhteistyötä lukioiden ja korkeakoulujen välillä. Toisena tehokeinona on yo-kirjoitusten nosto korkeakoulujen valintakriteerien suvereeniksi kärjeksi.
Satunnaisten yliopistokurssien tarjoaminen lukiolaisille tuskin johtaa mainittuihin edistysaskeliin. Tarvitaan enemmän. Täydellisessä maailmassa yleissivistävät lukiot sulautuisivat osaksi korkeakoulupolkua sen alkupäähän. Lukiossa valikoiduttaisiin eri aloille soveltuvuuskokeiden perusteella, jotka korvaisivat sekä perinteiset yo-kirjoitukset että pääsykokeet.
Toki kyseinen visio sisältää valtavasti avoimia kysymyksiä ja käytännön ongelmia, mutta tavoitehan voi olla korkealla. Työelämäläheisyys on monin osin haastavaa myös yliopistoille, joten uudistuksen suuntaviivojen piirtelyyn tarvitaan myös tulevaisuuden työnantajat, yrittäjät kaikilta eri toimialoilta.
Keskeisimpiä ongelmia koko uudistuksen taustalla on välivuosi. Useat nuoret kokevat uupumusta lukio-opinnoista, hermoja raastavista yo-kirjoituksista sekä valintakoepaineista. Parikymppiset nuoret puhuvat burnoutista (!) – jos paikka jää saamatta, on välivuosi luonnollinen seuraus.
Kirjaimellisesti ongelma ei ole se, etteikö suurin osa pääsisi yliopistoon, vaan siinä etteivät he kaikki pääse lääketieteelliseen tahi kauppakorkeakouluun.
Matematiikan opinnoissa olisi kyllä tilaa (juuri siinä jopa mystisyyteen asti arvostetussa aineessa, jonka avulla pääsykokeissa pääsee minne vaan). Tai fysiikassa, kemiassakin.
Ongelman ydin onkin siinä, että monet haluavat opiskelupaikkaan, johon eivät pääse. Ja tämä toistuu pahimmassa tapauksessa useana vuotena peräkkäin.
Toisaalta, pääsykokeiden korvaamista yo-kirjoituksilla eivät halua edes opiskelijat. Pääsykokeet mittaavat motivaatiota, joka on menestyksen tärkein mittari, lahjakkuus tulee hyvänä kakkosena.
Välivuosi-ongelmakaan ei poistu. Nuorten pitäisi vuodesta toiseen pinnistellä nostaakseen yo-aineiden arvosanoja.
Entäpä jos he valmistautuisivatkin alakohtaiseen pääsykokeeseen? Ehkä jopa suorittaisivat soveltuvia kursseja avoimessa yliopistossa? Olisivatko yo-kirjoitukset nykymuodossaan tulleet tiensä päähän?
Tarvitsemmeko me, tai ne itsensä uuvuttavat nuoret, jotka tuskanhienkarpalo ohimollaan lukevat sanomalehdestä, kuinka joku Mikkelissä kirjoitti 12 laudaturia, tätä alati paisuvaa ylioppilaskirjoitusinstituutiota?
Eivät yo-kirjoitukset ainakaan minua vakuuta tehokkaana keinona lisätä nuorten opintojen ”työelämäläheisyyttä” tahi ”kansainvälistä yrittäjäosaamista”. Minä en laske yo-arvosanojen noston toistuvaa yrittämistä kovin tavoiteltavaksi yrittäjyydeksi.
Toive saattaa suomalaiset nopeasti työelämään ja samalla mahdollisimman korkeakoulutetuksi on skitsofreeninen. Työelämä on jatkuvaa oppimista. Vaikka suorittaisi tutkinnon, tai jopa useita, ennen työhön pääsyään, tarvitaan edelleen käytännön koulutusta tehtävässä.
Toki akateeminen, uutta luova tutkimus on yhteiskunnan kehitystä eteenpäin vievä voima, mutta tarvitaanko siihen puolet suomalaisista?
Aki Manninen
FT, varavaltuutettu (kesk.), Oulu, OSEKK yhtymäkok. 1. vpj
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.