"Pariisin kevään" tapahtumat:
www.kaleva.fi/7513
Tasan 40 vuotta sitten Pariisissa mellakoitiin.
Vuosi 1968 oli kiihkeää aikaa. Vietnamin sodan vastustus lisääntyi, Yhdysvalloissa mellakoitiin kampuksilla ja slummeissa, Prahan keväässä tavoiteltiin uudistuksia - ja kansainvälinen opiskelijaliike levisi kuin kulovalkea.
Toukokuun alussa opiskelijoiden radikalisoituminen räjähti Pariisissa mielenosoituksiksi ja mellakoiksi. Mukana pyöri nuori suomalaisopiskelija Kaisa Broner (nyk. Broner-Bauer), tuleva Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori.
Broner opiskeli arkkitehtuuria maineikkaassa École nationale supérieure des Beaux-Arts -taidekorkeakoulussa. Politiikka ei ollut erityisemmin kiinnostanut häntä, mutta sitten alkoi tapahtua.
"Sanomalehdissä oli ollut jo jotain, mutta se ei vaikuttanut jokapäiväiseen elämään. Yhtäkkiä leimahti. Opiskelijat menivät lakkoon, kaikki tentit peruttiin ja koululla ryhdyttiin järjestämään poliittisia kokoontumisia."
Bronerin opinahjosta tuli yksi Pariisin opiskelijaliikehdinnän keskuksista Sorbonnen ja Nanterren yliopistojen ohella.
"Suurimmassa auditoriossa oli kokoontumisia päivittäin. Esimerkiksi Herbert Marcuse oli yhdessä mukana vain koska hän sattui kävelemään ohi. Hänet keksittiin kadulta ja pyydettiin paikalle. Ilmapiiri oli korkealla: tämmöinen kuuluisa marxilainen filosofi. Marcuse onnitteli meitä. Paljon muuta en muistakaan siitä, mitä hän sanoi."
"Koulumme julistepajassa tehtiin fantastisia julisteita, joita levitettiin ympäri kaupunkia. Iltaisin oltiin Sorbonnessa tai Pariisin halleilla, syömässä, keskustelemassa. Kukaan ei voinut jäädä kotiin."
Kokeellinen taide, teatteri, chanson, poliittiset ja filosofiset keskustelutilaisuudet kukoistivat. "Koko kaupunki heräsi toisenlaiseen elämään."
Mielenosoituksia oli jatkuvasti. Broner näki niissä Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin, kirjailija André Giden, opiskelijoiden johtohahmon Daniel Cohn-BenditinÊ6; "Julkkiksia, kirjailijoita, filmitähtiä. Kaikki olivat mukana. Vain paatuneimmat porvarit eivät osallistuneet."
Välillä rytisi. Presidentti Charles de Gaulle pelkäsi kapinaa ja panosti liikehdinnän tukahduttamiseen. Poliisin erikoisjoukot panssariautoineen vartioivat kaupunkia. Monet mielenosoitukset huipentuivat taisteluihin, kyynelkaasuun ja katukivien heittelyyn. Silloin Broner lähti aina pois.
"Mutta kyllähän niitä tuli nähtyä. Ranskalaiset opiskelijat tietysti protestoivat minua enemmän. Minulla ei ollut syytä protestoida opetuksesta - päinvastoin. Opiskelu oli hirveän mielenkiintoista."
Yksi mielenosoitusten teemoista oli kansainvälinen solidaarisuus, mutta enimmäkseen ne liittyivät ranskalaiseen yhteiskuntaan, professori muistelee. "Epäkohdat tiedostettiin yhtäkkiä. Oltiin innoissaan: nyt luodaan uudenlainen yhteiskunta."
"Tajusimme, että porvarillinen yhteiskuntamalli oli murentunut ja olimme samassa asemassa kuin työläiset: yliopisto-opiskelu ei enää taannut etuoikeutettua asemaa."
Konkreettiset vaatimukset liittyivät lähinnä tasa-arvoon ja opiskeluun. Bronerin opiskelutovereiden tavoitteena oli saada arkkitehtuurin opetus yliopistojen yhteyteen ja lisätä näin tutkimuksen ja tieteen osuutta. Ajettiin myös pääsykokeista luopumista.
Ensin mainitussa jäätiin puolitiehen: vaikka kulttuuriministeri André Malraux lakkauttikin École nationale supérieure des Beaux-Artsin arkkitehtuuriosaston, ala ei päätynyt yliopistoihin. Sen sijaan Ranskaan kohosi useita uusia arkkitehtuurikouluja, mihin vaikutti myös opiskelijoiden määrän moninkertaistuminen pääsykokeiden poiston myötä. Kaoottinen tilanne jatkuu vielä tänäkin päivänä.
Ranskalaiseen yhteiskuntaan opiskelijaliike vaikutti "kulttuurivallankumouksen tavoin". Naisten tasa-arvo lisääntyi, porvarillisesta jäykistelystä vapauduttiin. "Se oli kokonaisvaltaista. Tuli feminismi, seksuaalinen vapautuminen, poliittinen tiedostaminen."
"Kirjoitin vanhemmille tapahtumista. He olivat kauhuissaan: onko sinusta tullut vasemmistolainen?"
Kyllä vain: tytär oli kokenut Pariisissa yhteiskunnallisen heräämisen. Hän kuitenkin tähdentää, etteivät opiskelijat ihannoineet valtiososialismia tai Neuvostoliittoa. Henki oli idealistinen, luova.
Joidenkin lähteiden mukaan Pariisin opiskelijaliikehdintä lakkasi kesäkuussa. 80-luvun alkuun asti Pariisissa osa-aikaisesti asunut Broner-Bauer ei muista mitään tarkkaa rajapyykkiä. Tiedostava ilmapiiri kesti vuosikausia. Vasta 70-luvun lama taittoi idealismilta selän.
Suomalaisopiskelijan tie vei seuraavana vuonna, 1969, takaisin kotimaahan. "Tenttejä ei voinut suorittaa, ja arkkitehtuuriosasto lakkautettiin. Palasin Suomeen. Halusin kuitenkin opiskella."