Kasvatustieteiden erikoistutkija Eila Estola Oulun yliopistosta on tutkinut viime vuosien aikana opettamisen ruumiillisuutta. Tutkimus on osa kansainvälistä tutkimusprojektia Opettajana muutosten keskellä, joka perustuu opettajien omaelämäkerrallisiin kertomuksiin.
Uusia uria avaava narratiivis-biografinen tutkimusote pyrkii ymmärtämään opettajia heidän omasta näkökulmastaan ja antamaan opettajille mahdollisuuden tutkia myös itse itseään. Yhdessä israelilaisen kollegan, Haifan yliopistossa työskentelevän Freema Elbaz-Luwischin kanssa läpikäydyt aineistot ovat tuoneet selkeästi esiin opettajan työn ruumiillisen ja henkisesti vaativan luonteen.
Naisopettajien kokemukset ruumiillisia
Estola on joutunut puolustelemaan päätöstään käyttää tutkimuksessaan termiä ruumis. Suomen kielessä ihmisen fyysiselle olemukselle on useampiakin sanoja, kuten keho, ruumis ja vartalo. Tässä mielessä suomi on esimerkiksi englantia vivahteikkaampaa.
Estolan mielestä "ruumis" kuvaa paremmin aistien ja tuntemusten kokonaisuutta kuin yleisemmin käytetty "keho". Ruumis on lihallisempi ja samalla syvällisempi käsite kuin keho. Ruumiillisuudesta puhuttaessa ei puhuta terveydestä tai kunnon kohennuksesta, vaan jokapäiväisestä kokemisesta ja sanattomasta viestinnästä.
Tutkimuksen aiheeksi ruumiillisuus nousi suunnittelematta. Lukiessaan suomalaisten opettajien omaelämänkerrallisia tekstejä Estola huomasi niissä vahvan ruumiillisuuden vireen, asioiden kertomisen aistien ja fyysisten kokemusten kautta. Piirre oli ominainen varsinkin naisten kirjoituksissa, ja lopulliseksi tutkimusaineistoksi valikoituikin pelkästään naisopettajien tekstejä.
Niissä opettajat kertoivat, kuinka he 'näkivät katseesta' ja 'tunsivat ihollaan' tai 'litistyivät ristikkäisten paineiden keskellä'. Teksteissä he tuovat esiin myös omia kouluaikaisia muistojaan omista opettajistaan. Usealle he ovat olleet innoituksen lähde, mutta myös varoittava esimerkki.
Ruumiinfenomenologia teoriapohjana
Ruumiinfenomenologisen filosofian kehittäjä Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) pyrki etsimään yhteyttä ruumiin ja mielen välille. Hänen mukaansa tie ihmisen mieleen kulkee ruumiillisuuden kautta. Ymmärtääksemme itseämme meidän pitäisi kiinnittää huomiota ruumiinkieleemme, päivittäisiin tuntemuksiin ja moraaliin.
Ruumiimme tuntee ja tietää asiat usein ennen kuin mielemme on niitä edes ymmärtänyt. Ruumiinfenomenologiassa korostetaan sitä, ettei 'luonnollista ruumista' ole olemassakaan, vaan ruumis on aina ympäröivän kulttuurin merkitsemä.
Ruumis voi toimii myös vallankäytön ja erottelujen pohjana; niin sukupuoli, kansallisuus kuin pukeutuminenkin sisältävät runsaasti moraalisia merkityksiä. Kasvatuksessa säännöt, ohjeet ja toimintatavat vallankäytön muotoina vaikuttavat siihen millainen ruumiillisuus mahdollistuu, missä rajoissa opettajat ja lapset voivat toimia.
Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa aistit ovat jääneet vähälle huomiolle mielenkiinnon keskittyessä ajatteluun ja sen kehittämiseen. Kulttuurissa ja tieteessä on ollut vuosisatoja vallalla dualistinen käsitys, jossa mieli ja ruumis on erotettu toisistaan.
Ruumis on nähty vain mielen ulkoasuna ja kuorena. Ajattelua on painotettu ihmisen kehityksessä, mutta samalla ihmisen mieleen vaikuttavat ruumiilliset tuntemukset ja aistikokemukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Opetuksessakin ruumis huomioidaan usein biologian ja terveyskasvatuksen näkökulmasta, mutta nuorten kokemuksia ja tuntemuksia omasta ruumiista ei huomioida. Estolan ja Elbaz-Luwischin mielestä ruumiillisuus ja aistikokemukset tulisikin ottaa laaja-alaisen, monitieteellisen tutkimuksen kohteeksi.
Opettamisen ruumiinasennot
Niin Estolan ja Elbaz-Luwischin omat kokemukset kuin tutkimuksen aineistona olleet kirjoitukset toivat esiin opettamisen ruumiillisena työnä. Ruumiilliseksi työksi opettamisen tekee jatkuva fyysinen läsnäolo. Opettaja on läsnä koko ajan vaikkei olisikaan äänessä, hän on tilanteen tasalla ja huomioi oppilaiden käytöstä ja ruumiinkieltä.
Opettaja on roolimalli joka omalla esimerkillään vaikuttaa lasten moraaliseen ja eettiseen kehitykseen. Katseilta ja odotuksilta ei pääse pakoon opetustilanteessa. Opettajat myös tuntevat ruumiissaan, että he ovat tarkkailun kohteena.
Liisa, suomalainen esikouluopettaja kertoo tuntemuksistaan seuraavasti: Vaikeinta opettajan vaativassa työssä on jatkuva läsnäolo.
Et voi kätkeä omaa itseäsi, tuntemuksiasi ja asenteitasi opettamiesi asioiden taakse. Sinun on oltava paikalla joka hetki, elitpä elämässäsi millaista vaihetta tahansa. Sinun on oltava läsnä jokaisessa tilanteessa jossa oppimista tapahtuu ja missä kehittyvät yksilöt, oppilaasi, katselevat sinua.
Opettajien tarinoiden perusteella Estola ja Elbaz-Luwisch ovat luoneen ruumiinasentojen jaottelun. Ruumiinasennoilla voidaan kuvata opettamisen ja kasvattamisen kokonaisuutta ruumiillisena toimintana. Asennot eivät ole puhtaasti fyysisiä, vaan ne kertovat myös työn moraalisista aspekteista.
Läsnäolon, kontrollin, huolenpidon ja omien tuntemusten kuuntelun asentojen lisäksi Estola haluaa oman tutkimuksensa perusteella lisätä listaan suojelemisen asennon. Suojeleminen yhdistetään usein äitiyden ja vanhemman ominaisuudeksi, mutta se ilmenee myös opettajan ja oppilaan suhteessa vaikkakin piilotetummin.
Jotta opettaja voisi antaa täysipainoisen esimerkin oppilailleen, tulee hänen itsensä olla sopusoinnussa itsensä kanssa. Omien ruumiinviestien kuuntelu onkin opettajalle tärkeä keino tunnistaa motiivit oman toiminnan takana.
Viehättävä
opettaja välittää
Ruumiinkielen kautta välittyvä innostus työhön ja oppilaista välittäminen saavat oppilaat pitämään opettajasta, jolloin he näkevät hänet viehättävänä. Jos opettaja taas ei välitä oppilaistaan, vaan sulkeutuu itseensä tai kohtelee oppilaita huonosti, kokevat oppilaat hänet todennäköisesti ei-viehättävänä.
Viehättävyyden kokemisella ei tutkijoiden mukaan ole mitään tekemistä ulkoisen kauneuden kanssa. Se on reagoimista toiseen ja hänen käytökseensä.
Ulla pian eläkkeelle jäävä erityisopettaja muistelee erästä tuoretta tapahtumaa näin:
"Kättelin tulevia oppilaitani ja toivotin heille hyvää kesää. Omalla vuorollaan eräs pieni tyttö halasi minua kovaa, painoi poskensa rintaani vasten ja katsoi minuun luottavaisesti. Antakoon tuo katse minulle valoa, voimaa ja rakkautta näiden 'viimeisten' oppilaideni kanssa."
Esikoulunopettaja Pertta muistelee omia kouluaikaisia opettajiaan joista piti tai ei pitänyt.
"Oli olemassa myös epäpätevä ja sopimaton opettaja, jolla oli tapana ommella nappeja takkiinsa geometrian tuntien aikana eikä hän opettanut meille mitään matematiikasta. Olimme pian tyhmiä kuin apinat algebrassa ja geometriassa. Hän oli myös jollain tavalla epämiellyttävän näköinen: hän oli laiha ja hänen kätensä verisuonet pullottivat, eikä hänen lähellään ollut mukava seisoa."
Näkymätöntä vallankäyttöä
Inhimillinen vuorovaikutus muokkaa ruumista ja sen kokemuksia. Tämä ruumiin politiikka ilmenee kouluissa usein näkymättömästi, totuttujen käytänteiden kautta. Istumajärjestyksillä välitetään lapsille moraalisia viestejä.
"Mitä kertookaan valtasuhteista perinteinen luokkahuonemalli, jossa opettaja on edessä ja lapset istuvat riveissä nähden opettajan ja tovereidensa selät. Millaisia kokemuksia taas vastaavasti antaa lapsille tilanne, jossa lapset istuvat pienissä ryhmissä nähden myös toistensa kasvot?", konkretisoi Estola.
Hänen mukaansa ryhmissä istuvat lapset oppivat enemmän moraalista ja yhteistyöstä ollessaan koko ajan vuorovaikutuksessa toisten kanssa kuin penkkiriveissä yksittäin istuvat lapset.
Estola mainitsee toisena esimerkkinä oppituntien pituudet; aikataulut säätelevät ruumiillisia kokemuksia, mutta ruumiin kokemuksellinen aika ei toimi kellon tarkkuudella. Kellon soidessa tunnin päättymisen merkiksi lapsi haluaisi ehkä jatkaa työskentelyä, mutta hänet passitetaan muiden tavoin välitunnille.
Luokanopettaja Helena kertoo suhtautumisestaan välitunteihin seuraavaa: Ymmärrän oppilaitani enkä pakota heitä ulos jokaisella välitunnilla, koska heillä ei ole mitään tekemistä. Koulujen pihat olivat yhtä tylsiä minun aikanani, kuin ne ovat tänä päivänä tässä rakennuksessa.
Tiukasti aikataulujen mukaan toimiminen opettaa lapselle niiden noudattamisen olevan tärkeämpää kuin oppimisprosessin loppuun viemisen ja omien tuntemusten kuuntelemisen. Estola kertoo, kuinka eräs opettaja on mennyt toimintamallien uudistamisessa vieläkin pidemmälle.
Hän järjesti oppituntien rytmin sellaiseksi, että lapset saattoivat työskennellä oman rytminsä mukaan, eikä pakollisia, tietyn mittaisia taukoja ollut.
Hän ei myöskään jättänyt koskaan oppilaita jälki-istuntoon, joka on yksi perinteinen tapa osoittaa valtasuhteita. Tutkijoiden mielestä onkin selvää, että lasten identiteetin ja moraalin kannalta keskeinen oppiminen tapahtuu juuri näissä ruumiin järjestyksissä ja toimintatavoissa.