Kansa ja kauppiaat haikailevat kotimaisen kalan perään. Kassissa kasvatettu norjalainen kun ei enää kaikille maistu. Kotimainen on kadonnut melkein tiskeiltä ja jos sitä jostakin vielä löytyy, se on julmetun kallista.
Pyytäjäraasuhan siitä ei kovin kostu, hinnasta nimittäin, vaan kalan käsittely ja monet vaiheet sen kulusta ruokapöytään maksavat, eikä siitä paljon pyytäjä saa.
Nuoria ei kalastajan ammatti kiinnosta. Kuka nyt viitsii lähteä tuuleen ja tuiskuun verkkojaan virittelemään, kun lämpimässä pirtissä saa odotella seuraavaa tiliä valtiolta! Ne ovat näitä raihnaisia vanhoja ukkoja, jotka sieltä eläkkeen lisää hakevat, ja jotka ovat jo lapsena oppineet, ettei se manna sieltä taivaasta sada.
Lait ja asetukset lisääntyvät ja rajoittavat, kun niillä toiminnoilla voitaisiin lisätä kalan käyttöä ruokapöydässä, jos lainsäätäjät olisivat edes vähäisessä määrin selvillä alkutuottajien tilanteesta.
Kalastusneuvojien ja pikkuvirkamiesten armeija hyppyyttää näitä vanhoja kalastajia kaikenlaisilla raporteilla ja säännöksillä, joilla saadaan aikaan vahinkoa ja hankaluutta.
Kerronpa esimerkin elävästä elämästä. Kyseessä on yli 70-kymppinen kalastaja, jonka isäkin elätti aikoinaan pesueensa kalastuksella.
Elämäntyönsä muualla suorittaneen ukkelin täytyi ilmoittautua ammattikalastajaksi, koska halusi harrastaa ja myydäkin jonkun sintin, mitä ei itse jaksanut syödä. Raportointi tapahtui tietysti sähköisessä muodossa Turun ely-keskukseen.
Vastattiin kysymyksiin monen A4-sivun verran kaikkea mahdollista veneen moottorista, sen suuruudesta ja wattimääristä ynnä muusta. Tenkkapoo tulikin sitten vastaan, kun täytyi ilmoittaa veneen mitat. Venhoa mitattiin ja melkein punnittiinkin, mutta selkoa ei tullut. Soitettiin paikallisille oman alueen kalaneuvojille, merivartiostolle, venetehtaalle ja vaikka mihin, mutta kukaan ei osannut neuvoa.
Raportit lähetettiin puolikymmentä kertaa ja sitten olikin ainoa keino laittaa se vene peräkärryyn ja suunnata matka Turkuun. Mitatkoot sitten itse, kun ei mikään kelpaa. No vihdoin se hyväksyttiin, (ilman Turun reissua) mutta pitkin hampain.
”Piiperöiden” valta on mennyt mielestäni liian pitkälle. Vaikka en ole juuri itse kalastanut, olen seurannut asioita aika läheltä jo yli viidenkymmenen vuoden ajan.
Kaiken huippu on nyt uutinen, jossa kalan niskat on väännettävä nurin heti, kun se nostetaan avannosta, ettei se kärsi kipua! Kuinka he voivat suostua näin julmaan tapaan tappaa kala. Kyllä minullakin tekisi kipeää, jos väännettäisiin kylmästi niskat nurin. Kyllä nukutus olisi paljon kivuttomampi tapa!
Säälittää vain nuo troolikalastajat ja nuotanvetäjät, jos kalkilta neulamuikuiltakin täytyy taittaa niskat nurin. Kyllä siinä ikä ja terveys vaarantuu…
Nykyään löytyy asiantuntija joka asiaan, mutta on kohtuutonta antaa jollekin näyttelijänplantulle sellainen arvo, että hän saa sanella, milloin sitä lohta tai muuta arvokalaa saa vesistämme nostaa.
Toisaalta kyllä minua säälittää ne porkkanatkin, kun niihin kohdistuu sellainen uhka, että joku haukkaa niistä palan ja rouskuttaa sen vielä hienoksi, tai ne härkikset, joista tehdään sitä mustaa massaa syötäväksi. Kyllä kai se kaurakin kärsii, jos sitä vaan koko ajan nyhdetään.
Säälittää minua kyllä ne sirkat ja toukatkin, eläviähän nekin on niin kauan, kuin ihminen ne syö.
Elä tässä nyt sitten ihmisiksi ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan! Kaiken tämän ruokaterrorin keskellä muistutan, että kalasta saa niitä kuuluisia Omega-rasvahappoja. Nehän meille tekee hyvää. Pääasiassahan nekin tuodaan kyllä Norjasta. Elämme globaalissa maailmassa, niin kauan kuin elämme!
Tuula Länkinen
Tyrnävä
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.