Presidentti George W. Bushin kiertomatka Euroopassa sai ainakin suhteiden julkisivun kuntoon. Jatkokehityksestä se ei silti vielä paljon todista.
Presidentti George W. Bushin ensimmäinen virkakausi oli pohjanoteeraus Euroopan ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa. Omassa kotimaassaan Bush jakoi mielipiteitä. Euroopassa hän sen sijaan pikemminkin yhdisti ainakin niitä, jotka toivoivat istuvan presidentin voittavan marraskuun vaalit. Heitä oli paljon.
Tähän taustaan nähden Bushin yhä meneillään oleva Euroopan-vierailu on tärkeä ja tervetullut avaus. Se osoittaa, että menneitä kyetään hautaamaan Atlantin molemmin puolin. Euroopassa on sopeuduttu ajatukseen Bushin jatkokaudesta, ja Washingtonissa on ryhdytty leimallisesti korostamaan vanhan liittolaisuuden ja Euroopan unionin merkitystä.
Bushin päätös tulla heti toisen kautensa aluksi tapaamaan Euroopan johtajia Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia myöten oli ele, jolle on syytä antaa sille kuuluva arvo. Bush olisi voinut valita toisinkin. Nyt hän saapui kirjaimellisesti ojentamaan kättä Brysseliin EU-maille ja Nato-liittolaisille ja meni erikseen vielä Saksaan. Venäjän johdon tapaamisesta torstaina on odotettu sävyltään matkan vaikeinta tilaisuutta.
Linjapuheessaan vierailun aluksi Bush puhui Lähi-idästä uuteen, rohkaisevaan sävyyn. Hän paalutti selvin sanoin tavoitteen itsenäisestä ja demokraattisesta Palestiinan valtiosta, jolle Israelin on taattava elinkelpoisuus. Eurooppalaisten on helppo yhtyä kaikkeen tähän, ja Lähi-idän rauhantoiveet ovat nyt korkeammalla kuin aikoihin.
Myös Irakin sodan aikaiset erimielisyydet on nyt jätetty taakse, ja Eurooppa ja Yhdysvallat voivat löytää sielläkin yhteistyön mahdollisuuksia. Näyttää siis, että Lähi-idässä ja Irakissa olisi siirrytty aivan erilaisille vesille kuin millä purjehdittiin Bushin ensimmäisen virkakauden aikana.
Tämä kaikki antaisi oikeutuksen puhua uudesta alusta transatlanttisissa suhteissa, mutta todellisuus tuskin on aivan näin sileä. Bush osoitti osaavansa myös kuunnella eurooppalaisten näkemyksiä, mutta silti molemmin puolin mukana oli ilmeisesti jonkinlaista halua näyttää tai jopa väkinäisen hengennostatuksen makua. Sen voi pukea sanoiksi niinkin, että järki sanoo yhtä, mutta sydän toista.
Hyvien transatlanttisten suhteiden jatkuminen on ilman muuta kaikkien edun mukaista. Silti näistä väleistä on kadonnut entistä luontevuutta, eikä kaikki johdu vain politiikan linjaeroista. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten arvot ja ajattelutavat ovat liukuneet eri suuntiin, eikä se ole kiinni vain presidentin henkilöstä.
Vierailun konkreettisin anti oli ehkä se, että Irakin sodan aiheuttamat erimielisyydet halutaan nyt unohtaa. Sen sijaan monet muut kysymykset odottavat yhä ratkaisuaan. Eurooppalaisten pelkäämää hyökkäystä Iraniin Bush piti "naurettavana", mutta huoli Iranin tilanteesta jäi elämään. Ilmastoasioista Bush puhui lupaamatta oikeastaan mitään, Kiinan asevientikiellon purkamisesta vallitsee selvä näkemysero, Naton tuleva rooli näyttää yhä olevan jonkinlainen arvoitus, ja niin edelleen. Listaa riittäisi pidemmällekin.
Eurooppa ja Amerikka ovat tai haluavat olla vähän kuin yhtä perhettä, ja Bushin vierailu oli jonkinlainen perheneuvottelu suuren riidan eli Irakin sodan jälkeen. Nyt ratkaisevaa on, kuinka seuraava riita hoidetaan. Repiikö se vanhat haavat auki, vai osataanko asiat nyt hoitaa asioina ja jatkaa muuten eteenpäin? Tähän Bushin vierailu ei vielä antanut vastausta. Molemmista osapuolista riippuu jatkossa, oliko kyseessä uusi alku vai tilapäinen kulissien kunnostus.